PWC Uutishuone

Missä mennään, arvonlisäverotus?

Oikeudenmukainen ja yksinkertainen verotus, Fair and Simple Taxation. Siinä lyhykäisyydessään Euroopan unionin kesällä 2020 lanseeraaman vero-ohjelman ydin. Komissio pyrki 25-kohtaisessa pamfletissaan vastaamaan monimutkaistuvan, erityisesti digitalisoituneen liiketoiminnan haasteisiin. Komissio asetti tavoitteeksi myös digitaalisuuden kehittämiseen Verohallinnossa. Siinä lajissa Suomi on maailman huippumaita ja meillä onkin enemmän annettavaa kuin saatavaa.

Juha Laitinen

Therefore, action is also needed at EU level to have a simpler and more modern tax environment.

Toinen kantava tavoite ohjelmassa on veronkierron ja verojen välttelyn tehokas torjuminen. Suomi on tässäkin suhteessa huippumaita. Pienessä maassa korkea digitaalisuusaste ja automatisointi ovat luoneet hyvän pohjan sille, että tutkitusti korkea lojaalisuus ja veronmaksumyönteisyys näkyvät myös valtion kassassa. Suomen alhainen arvonlisäverojen menetys, niin sanottu VAT Gap oli jopa laskenut viime syyskuussa julkaistussa EU:n tuoreimmassa raportissa.

Kertyneen arvonlisäveron  ja teoreettisen verokertymän välinen ero oli vain 2,9 prosenttiyksikköä. Luku on jäätävän pieni, kun veromenetyksiä valtiolle syntyy veronkierron lisäksi maksukyvyttömyydestä, konkursseista ja tahattomista virheistä. Edelliseen tutkimukseen verrattuna ero oli pienentynyt yli yhdellä prosenttiyksiköllä! Olemme siis ihan EU:n valioita maksamaan arvonlisäveromme, paikkamme palkintokorokkeella on selvä.

Kuka maksaa – artistiko?

Komissio esitti tässä kohdin myös huolensa yrityksille syntyvistä korkeista hallinnollisista kuluista, kun ne pyrkivät täyttämään velvollisuutensa. Tehokas verojen kerääminen, veronkierron välttely ja veronkantajien (yritysten) kulujen pitäminen kohtuullisena on yhtälö, jossa Suomenkin on oltava aktiivinen ja kehitettävä toimintaansa.

Kun jo pelkästään Euroopan unioni edellyttää lähitulevaisuudessa lisää raportointia yrityksiltä (kuten DAC-7-alustajan ylläpitäjien raportointivelvoite alustalla toimijoista vuonna 2023 ja sitä seuraavana vuonna voimaan tuleva maksupalveluyritysten velvollisuus raportoida rajat ylittäviä maksutapahtumia), toivoisin malttia kotimaisiin uusiin raportointihankkeisiin. Komissio tuonee piakkoin esityksen harmonisoiduista reaaliaikaisesta raportoinnista ja Suomen vähäisillä veromenetyksillä meillä pitäisi olla varaa odottaa yhteistä mallia muiden jäsenvaltioiden kanssa, sillä se säästäisi yritysten kuluja tärkeämpiin investointeihin.

Miksi arvonlisäverotus ei ole yksinkertaista?

Miksi EU:n arvonlisäverojärjestelmä ei ole kestävä ja vakaa (robust) kuten komission tavoitteena on? Miksi hallinnollisten velvollisuuksien täyttäminen on verovelvollisille kallista ja oikeiden tulkintojen löytäminen arvaamista?

Syy ei ole useissa verokannoissa, vaikka yhden verokannan puolustajat kovasti vetoavatkin verokannoista aiheutuvaan hallinnolliseen taakkaan. Itse en ole koskaan tavannut verovelvollista, joka haluaisi luopua myyntinsä sovellettavasta alennetusta verokannasta sen aiheuttaman hallinnollisen työn takia. Yhden verokannan arvonlisäverotus ei ainakaan veromenetyksissä näy, kun Tanskan VAT Gap on moninkertainen Suomeen ja Ruotsiin verrattuna. Ja Suomi vielä onnellisuusvertailussakin onnellisempi.

Verohallinnollekin euro on samanarvoinen siitä riippumatta, minkä verokannan myynnistä se kertyy. Hupaisat tarinat ja päätökset karvakantisista kirjoista, vauva- ja perheuinneista, karhunkatselemisesta tai personal trainerin ja joogaohjauksen eroista ovat värikkäitä ja hauskojakin, jos ei oma palvelu satu putoamaan juurikin yleiseen verokantaan kilpailijan soveltaessa alempaa. Useimmiten myyjä pystyy päättämään oman myyntinsä verokannan nopeasti eikä siihen hallinnollisia kuluja juurikaan synny. Euroopan neuvosto päättikin joulukuun alussa myöntää jäsenvaltioille lisää liikkumavaraa verokannoissa. Neuvosto antaa jäsenvaltioille oikeuden säätää alennettuja verokantoja muun muassa ympäristöystävällisiin hyödykkeisiin, kuten aurinkopaneeleihin, sähköpyöriin ja kierrätyspalveluihin. Hyvä kysymys on, olisiko joku muu tuen muoto tehokkaampi, mutta aika paljon vaatii poliittisilta päättäjiltä vastustaa näinkin hienoja asioita.

Arvonlisäverotuksen sisäänrakennettu painajainen

Paljon enemmän tuskaa verovelvollisille tuottaa arvonlisäverotuksen kapea veropohja. Oman kokemukseni mukaan rahoitus-, vakuutus-, kiinteistö- ja sotesektoreiden verottomuus ja rajanveto verollisiin palveluihin aiheuttaa yrityksille valtavan paljon enemmän hallinnollista työtä kuin verokannat. EU:n arvonlisäverojärjestelmä on suurelta osin tehty 1980-luvulla, eikä se pysty vastaamaan muutoksiin, joita liiketoimintamalleissa on tapahtunut. Verovelvollisille, jotka keräävät tänäkin vuonna 20 miljardia euroa nettotuloa valtiolle omalla kustannuksellaan ja riskillään, reaalimaailmasta irrallaan oleva arvonlisäverotus aiheuttaa tuskaa eikä siihen auta automatisointi tai tekoäly, jos tulkintaa ei kyetä kirkastamaan.

Paheneeko tilanne?

Keskusverolautakunta antoi 15.10.2021 ennakkoratkaisun, joka kuvaa arvonlisäverojärjestelmän räikeää eroa reaalimaailmaan. Se edellyttää laskentaa asioissa, joita liiketoiminnassa ei muuten lasketa eikä laskentatapaa ole kyetty standardoimaan Suomessa. Yhtiö pyysi ennakkoratkaisua konsernille tyypillisten tehtävien keskittämiseen liittyvistä kysymyksistä. Konsernin emoyhtiönä yhtiö tuotti konserniyhtiöilleen hallinnointi- ja konsernipalveluita, kuten laki-, vero-, taloushallinto-, HR- ja viestintäasioihin liittyviä asiantuntijapalveluita, ja emoyhtiönä se vastasi koko konsernin rahoituksen järjestämisestä. Vain marginaalinen osa työntekijöiden työajasta kohdistui rahoituksen (lainahallinta, koronlaskennat ja rahoitussopimukset) hoitamiseen. Yhtiö hoiti konsernin rahoittamisen mm. ottamalla ulkopuolista lainaa, jonka se ohjasi konserniyhtiöille.

Se hoiti myös konsernin yhteistä konsernitiliä ja otti vakuutuksia, jotka se veloitti konserniyhtiöiltä. Kaikki tämä tapahtuu suomalaisissa ja ulkomaisissa konserneissa prosessien yhtenäistämiseksi, hallinnollisen työn vähentämiseksi, volyymialennusten hyödyntämiseksi ja riskien pienentämiseksi. Keskusverolautakunta tulkitsi nämä veloitukset maksetun verottomista rahoitus- ja vakuutuspalveluiksi, joiden “myynti” rajoitti yhtiön vähennysoikeuksia arvonlisäverotuksessa. Palvelut veloitettiin yhtenä verollisena palveluna, mutta KVL ei katsonut niiden muodostavan yhtä verollista kokonaisuutta vaan katsoi, että palvelu pitää pilkkoa osiin, joista osa on verollista ja osa verotonta.

Sen lisäksi yhtiö kysyi, vaikuttaako yhtiön vähennysoikeuteen se, että yhtiö ei veloita kaikilta konserniyhtiöiltä palveluistaan. Näin tapahtuu usein, kun tytäryhtiö on pieni, uudelleenjärjestelyjen kohteena tai dormantti. KVL katsoi yhtiön harjoittavan vähennykseen oikeuttamatonta toimintaa, kun se omistaa tytäryhtiöidensä osakkeita. Ikään kuin omistaminen olisi tuotantopanoksia vaativaa tomeraa aktiivisuutta, joka kuluttaa tuotantopanoksia. 

Kysymys koski yleiskulujen vähennysoikeutta, jolloin yhtiölle jää ratkaistavaksi mikä osa kuluista, joita ei kyetä allokoimaan verottomina pidettäviin palveluihin, on jätettävä vähentämättä. Tällaisia yhtiöitä on Suomessa satoja ellei enemmänkin ja yhteistä niille on, että ne ovat samalla suurimmat yhtiöt pääsääntöisesti. 

Suorat “rahoitustoimintaan” liittyvät kulut, jos niitä on yleensäkään syntynyt, voidaan usein helpostikin löytää ja jättää vähentämättä. Esimerkiksi lainan antamisessa se voisi olla vaikkapa lainan reittaajan laskut. Yleiskulu on sen sijaan arvonlisäverotuksen luoma käsite, jolle ei löydy liiketoiminnallista vastinparia. Ohjeistuksessaan verohallinto käyttää esimerkkinä yleiskuluista “hallinnollisia kuluja” ja vuokraa. Mikä kulu on hallinnollinen kulu, on luonnollinen kysymys ohjeesta.

Verotarkastuksissa yleiskulu vaikuttaa olevan enemmänkin yhtiön kaikki epäsuorat kulut, jolloin niiden teoreettinenkin kohdistuminen verottomaan tai verolliseen liiketoimintaan on hakuammuntaa. Verohallinto ohjeistaa yrityksiä käyttämään parasta mahdollista tapaa, joka johtaa täsmällisimpään lopputulokseen. Aika usein olen ollut tilanteessa, että konsensusta täsmällisimmästä lopputuloksesta ei saada aikaiseksi. Vinkkinä se mainitsee liikevaihtoon tai henkilötyövuosiin perustuvan jaon. Ohjeen mukaan tytäryhtiön omistamiseen liittyvät kulut ovat aina yleiskuluja. Mihin tämä perustunee?

Oikeaan lopputulokseen päästäisiin laskelmalla, onko Mikko juonut työnantajan tarjoamaa ja arvonlisäverovähennettyä kahvia, ja onko hän tehnyt sen verollisen raportoinnin yhteydessä vain verottoman “lainan myöntämisen” yhteydessä. Jos hän kupillisen aikaan tekee molempia, mokkakupillinen on jaettava vähennyskelpoiseen  ja -kelvottomaan osaan. Ajatus on tietysti kelvoton.

Tulkinnasta puuttuu verojen säätämiseen liittyvä perusvaatimus: veron pitää olla tarkkarajainen tai oikeastaan verolainsäädännön pitää olla tarkkarajainen. Nyt tällaista himmeliä ei saa millään koodattua hyvän arvonlisäveron hallinnoin edellyttämään prosessiin eikä jälkikäteen mitkään luvut ole eksaktisti tarkistettavissa kuten ne oikeusturvan kannalta pitäisi olla.

Surullisinta asiassa on, että kokemuksemme mukaan verotuotto vähentämättä jätettävästä verosta on pörssiyhtiöillä näissä tapauksissa ollut sellainen, että puhumme valtion kannalta mitättömästä kertymästä. Olen ollut mukana jutussa, jossa vuoden aktiivisen kirjeenvaihdon jälkeen päädyttiin listatussa, yli puolen miljardin euron liikevaihdon yhtiössä 8 000 euron vähennysten rajoittamiseen. Verovelvollisten kulut nousevat kertaluokkaa korkeammiksi, kun verollista toimintaa harjoittavat yhtiöt joutuvat rakentamaan erilaisia laskentamalleja asiassa, johon ei ole absoluuttista ratkaisua. Ehkäpä vähäisen verottoman liikevaihdon jättäminen huomiotta vähennysoikeuksia laskettaessa voisi olla seuraava lainsäädäntöhanke, jos asia ei ratkea tuomioistuinkäsittelyssä.

Juha Laitinen