PWC Uutishuone

EUT:n Lexel AB -tuomion merkitys korkojen vähennyskelpoisuudelle (väitetyissä) veronkiertotilanteissa

Kollegani Jarno Laaksonen kirjoitti viime kuun litigaationurkassa EUT:n Lexel AB -tuomiosta teemanaan erityisesti aggressiivinen verosuunnittelu ja sen oikeudellinen merkityksettömyys. Jatkan kirjoituksessani siitä, mihin kollegani jäi, ja pohdin alla tuomion merkitystä korkojen vähennyskelpoisuudelle veronkiertonormin soveltamistilanteissa.

Mistä tuomiossa oli kyse?

Muistin virkistykseksi, tästä Lexel AB:ssa oli suurin piirtein kyse:

  • Ruotsalainen Lexel AB otti ranskalaiselta konserniyhtiöltä velkaa ostaakseen belgialaisen konserniyhtiön osakkeita espanjalaiselta konserniyhtiöltä. Syyksi kaupalle tarjottiin sitä, että espanjalainen konserniyhtiö tarvitsi rahaa. Jos nyt Lexel AB:n näkökulmasta liiketoimea katsotaan, niin paremmankin syyn olisi saattanut keksiä. Selvästi siis operoitiin konsernin käskyjen mukaisesti.
  • Lexel AB maksoi lainalle korkoa siis Ranskaan. Ranskassa korkotulo saatiin hävitettyä vähentämällä siellä kertyneitä tappioita, eli veroa kyseisinä vuosina konkreettisesti maksettu.
  • Ruotsin korkovähennyssäännösten mukaisesti korkomenoa ei saanut vähentää, jos velkasuhteen motiivina yli 75 %:sti oli veroedun saavuttaminen. Säännös soveltui vain ulkomaille maksettaviin korkoihin, koska Ruotsin sisällä tulos voitiin tasata konserniavustuksin, eikä velkasuhteeseen siten voinut liittyä veroedun tavoittelua.

Eurooppaoikeudellisesti Lexel AB:ssä oli kyse siitä, millä edellytyksin EU:n jäsenvaltio, kuten Ruotsi, voi lainsäädännöllään rajoittaa perusvapauksien – Lexel AB:n kohdalla sijoittautumisvapauden – toteutumista. Arviointiin liittyi neljä vaihetta. 

  1. Ensin selvitettiin, rajoittivatko säännökset perusvapauksien toteutumista. Kun vain rajan yli maksettavan koron vähennyskelpoisuutta rajoitettiin, rajoitus oli kohtalaisen selvä.
  2. Toiseksi selvitettiin, olivatko rajat ylittävä ja kotimainen tilanne vertailukelpoisia. Ranskalainen (eli ulkomainen) ja ruotsalainen (eli kotimainen) velkoja voitiin rinnastaa, eli rajoitusta ei voitu hyväksyä vain siksi, että tilanteet poikkeaisivat toisistaan.
  3. Kolmanneksi selvitettiin, voitiinko rajoitus oikeuttaa jollain oikeuttamisperusteella. Lexel AB:ssa ainoa varteenotettava peruste oli veronkierron estäminen, sillä tähän Ruotsin säännöksillä nimenomaisesti pyrittiin.
  4. Neljänneksi selvitettiin, olivatko säännökset oikeassa suhteessa niiden tavoitteeseen nähden. Tähän Lexel AB:ssa kompastuttiin. Tarkastelen seuraavassa historiaa.

Miten tähän päästiin?

Kun katsotaan Lexel AB:ta edeltävää oikeuskäytäntöä, tuomion ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Lexel AB:n kantakirjaan voitaisiin mahduttaa mukaan suurempikin joukko EUT:n tuomioita, mutta pysytellään tässä yhteydessä lähisukulaisissa.

Doktriinin kantaisänä voidaan pitää vuonna 2006 annettua Cadbury Schweppes –tuomiota. Tuossa tuomiossa EUT kanonisoi veronkierron estämisen ensimmäisen kerran itsenäiseksi perusvapauksia rajoittavien toimien oikeuttamisperusteeksi. Kyse ei kuitenkaan ollut avoimesta kortista, sillä edellytyksenä oli, että kansalliset säännökset saavat soveltua vain täysin keinotekoisiin järjestelyihin ja harkinnan tulee olla tapauskohtaista siten, että verovelvollisella täytyy olla mahdollisuus osoittaa järjestelyn aitous. 

On hyvä huomata, että Cadbury Schweppesissä oli kyse väliyhteisösäännösten arvioinnista. Väliyhteisöllä tarkoitetaan hyvin karkeasti kevyesti verotettua ulkomaista tytäryhteisöä, jonne tuloa voidaan pyrkiä parkkeeraamaan. Ilman väliyhteisösäännöksiä kotimaisen verottajan koura ei kyseiseen tuloon ylettäisi. Tuossa yhteydessä EUT katsoi, että täysin keinotekoisena voitiin pitää erityisesti postilaatikko- tai bulvaaniyhtiöitä. Tämä käy järkeen. Jos yhtiöllä on toisessa EU-valtiossa aitoa toimintaa, ei sitä tulisi pitää täysin keinotekoisena, eikä siis sijoittautumisvapauden rajoitus olisi perusteltu. EUT pyrki antamaan tilanteeseen sopivia mittareita.

Sama mittatikku ei kuitenkaan sovi kaikkiin tilanteisiin. Hyvin lähelle Lexel AB:n ratkaisua päästiin jo vuonna 2007, jolloin EUT antoi nk. Thin Cap -tuomion. Kyse oli korkovähennysten rajoittamisesta alikapitalisointisäännöksin. Näissä on kyse karkeasti siitä, että velalle ja omalle pääomalle asetetaan ensin jokin enemmän tai vähemmän mielivaltainen suhde. Jos velan määrä ylittää tämän suhteen, ylittävälle osalle maksettavaa korkoa ei pidetä vähennyskelpoisena.

Thin Cap -tuomiossa EUT totesi hyvin yksiselitteisesti, että markkinaehtoisuusperiaatetta voidaan pitää keinotekoisuuden mittarina. Kyseisessä tapauksessa tämä merkitsi erityisesti sitä, että säännöksiä voitiin pitää niiden tavoitteisiin nähden oikeasuhtaisina vain, jos korkovähennykset evättiin korkeintaan siltä osin, kuin ne ylittivät markkinaehtoisen määrän. Kriteeri on jälleen tilanteeseen sopiva ja järkeenkäypä.

Vuonna 2008 tuomiossa Lammers & Van Cleeff oli kyse niin ikään alikapitalisointia koskevista säännöksistä. Tuossa ratkaisussa tuomioistuin katsoi, että kiinteästi määritelty velan suhteellinen määrä saattoi soveltua myös markkinaehtoisiin järjestelyihin, eikä säännöksiä siksi voitu pitää suhteellisuusperiaatteen mukaisina.

Itelcar-tuomiossa vuodelta 2013 sama markkinaehtoisuuden kriteeri ilmaistiin hieman toisesta näkökulmasta. Arvioidut säännökset saattoivat soveltua myös tilanteissa, joissa velkasuhteen osapuolilla ei ollut omistusyhteyttä. Kyse oli siis määritelmänmukaisesti markkinaehtoisesta (l. riippumattomien osapuolten välisestä) tilanteesta, eikä tällaisia säännöksiä voitu hyväksyä.

Edellä olevista tuomioista voidaan siis vetää johtopäätös, että perusvapauksia rajoittavat korkovähennysrajoitukset, jotka kohtelevat kotimaisia ja rajat ylittäviä vertailukelpoisia tilanteita poikkeavasti, voidaan sinänsä perustella veronkierron estämisellä, mutta vähennyskelpoisuus voidaan evätä korkeintaan siltä osalta korkoa, jota ei voida pitää markkinaehtoisena.

On merkittävää lisäksi huomata, että markkinaehtoisuutta on pidetty suhteellisuusperiaatteen kriteerinä myös muissa kuin korkovähennystä koskevissa tapauksissa. Esimerkiksi vuonna 2018 annetussa Hornbach-Baumarkt-tuomiossa katsottiin, että vain rajat ylittäviä tilanteita koskevat siirtohinnoittelusäännökset muodostivat sinänsä perusvapauksien rajoituksen. Olennaista ratkaisussa oli, että säännökset mahdollistivat oikaisun vain markkinaehtoiseen tasoon asti, mutta EUT katsoi tapauskohtaisen harkinnan edellyttävän tämän lisäksi sitä, että verovelvollinen voi esittää perusteita sille, miksi markkinaehtoisesta hinnoittelusta on poikettu

Tästä voidaan siis päätellä, ettei keinotekoisena voida automaattisesti pitää edes markkinaehtoperiaatteesta poikkeavia liiketoimia. Suosittelen perehtymistä Hornbach-Baumarkt-tuomiossa annettuun julkisasiamies Bobekin ratkaisuehdotukseen, joka turhautumisessaan on kerrassaan mainiota luettavaa.

Lexel AB -tuomion paras anti

EUT veti Lexel AB -tuomiossaan yhteen aiemman oikeuskäytäntönsä, nähdäkseni merkittävän voimakkaalla nuijankopautuksella:

“On todettava, että [Ruotsin säännösten] soveltamisalaan voi kuulua myös markkinaehtoisesti toteutettuja liiketoimia, jotka eivät näin ollen ole puhtaasti keinotekoisia tai fiktiivisiä järjestelyjä, jotka on toteutettu sen veron kiertämiseksi, joka olisi normaalisti maksettava asianomaisen jäsenvaltion alueella harjoitetusta toiminnasta syntyneistä voitoista.”

Rautalankaahan siinä jääräpäisemmille jäsenvaltioille taivutellaan. Markkinaehtoinen ei ole keinotekoista. Piste.

Onko tuomiolla merkitystä Suomessa?

On. Varsinaiset korkovähennysrajoitukset perustuvat nykyisin direktiiviin ja soveltuvat sinänsä yhtä lailla kotimaisiin ja rajat ylittäviin velkasuhteisiin. Tuomio ei siten muuta näiden säännösten tulkintaa.

Sen sijaan tuomiolla voi olla olennainen merkitys korkovähennysten rajoittamiseen veronkiertonormia soveltamalla.

Tyypillisesti kyse olisi siis Lexel AB -tuomioon verrattavissa olevasta tilanteesta, jossa suomalainen yhtiö olisi rahoittanut tietyn liiketoimen ulkomaiselta konserniyhtiöltä ottamallaan lainalla. Asetelma on kohtalaisen tavanomainen erityisesti erilaisissa hankintarakenteissa sekä konsernirakenteen muutoksissa. Näissä taloudellinen intressi saattaa myös olla hyvin merkittävä. Verotuksessa liiketoimi katsottaisiin keinotekoiseksi, ja lainan korkomenojen vähennyskelpoisuus evättäisiin veronkiertonormiin vedoten.

Julkaistu oikeuskäytäntö on ikävä kyllä vähäistä. “Vainu” sanoo, että julkaisemattomissakaan tapauksissa toimien markkinaehtoisuutta ei yleensä ole arvioitu – eikä myöskään kyseenalaistettu – ja korkomenot ovat jääneet kokonaan vähentämättä. Mikäli näin, niin Lexel AB -tuomio on vähintäänkin kirkastanut eurooppaoikeuden sisältöä ja se voi antaa aiheen arvioida päätösten lainmukaisuutta uudesta näkökulmasta.

Vastaväite on ilmeinen, jopa banaali: veronkiertonormi soveltuu samalla tavoin myös kotimaisiin tilanteisiin, kun Ruotsin säännökset soveltuivat vain rajan yli maksettavaan korkoon. Väite on siis, että mitään rajoitusta ei ole olemassa. Jos puhe olisikin veronkiertonormin soveltamisesta abstraktilla akateemisella tasolla, niin ehkä näin. Lainsäädäntö on kuitenkin tehty sovellettavaksi konkreettisiin tilanteisiin. Siinä kontekstissa taitaa olla rehellistä myöntää, että olemme täsmälleen samassa tilanteessa kuin ruotsalaiset. Ei veronkiertonormia sovelleta, jos suomalainen yhtiö ottaa lainan suomalaiselta konserniyhtiöltä. Tulothan jäävät Suomeen! (Tai ehkä analyyttisemmin: missä on veroetu, missä veronkiertotarkoitus?)