Goodwill goodbye 2.0? Pohdintaa liikearvon käsittelystä
Vuosikymmen vaihtui osakesijoittajalle positiivisissa merkeissä. Osakeindeksit ovat nousseet. Erityisesti teknologiaan ja digitaalisuuteen perustuvat yritykset ovat kasvun ääripäässä, jossa on syntynyt ja kasvanut muutamia jättiläisiä ja toimialat muuttuneet näiden harvojen hallitsemiksi.
Vuosikymmen vaihtui osakesijoittajalle positiivisissa merkeissä. Osakeindeksit ovat nousseet. Erityisesti teknologiaan ja digitaalisuuteen perustuvat yritykset ovat kasvun ääripäässä, jossa on syntynyt ja kasvanut muutamia jättiläisiä ja toimialat muuttuneet näiden harvojen hallitsemiksi.
Tällaiseen vaikeasti havainnoitavaan varallisuuteen sijoittaminen näyttää tuottavan merkittävää varallisuusarvoa omistajalleen, vaikka sellaisia tehtyjä investointeja ei voi tunnistaa yhtiön taseesta. Näiden yhtiöiden kyvykkyys näkyy korkeana yhtiön arvostuksena erityisesti suhteessa niiden kirjanpidolliseen varallisuuteen. Koska kirjanpitokäytännöt suhtautuvat nuivasti vaikeasti havainnoitavan aineettoman omaisuuden kirjaamiseen taseeseen, yhtiöiden markkina-arvo voi olla kymmeniä kertoja suurempi kuin sen kirjanpitoarvo.
Tällainen on kirjanpidon paradoksi: se mikä on yhtiölle kaikkein arvokkainta, onkin niin epävarmaa, että se ei kelpaa tekijälleen taseeseen kirjattavaksi investoinniksi.
Tähän liiketaloudellista laskentatieteen uskottavuutta uhkaavaan asianlaitaan saatiin osittaisratkaisu n. 20 vuotta sitten, kun yrityskauppojen laskentakäytäntöä koskevat säännöt pantiin uusiksi listayhtiöissä. Silloin päätettiin julkisia yhtiöitä koskevasta käytännöstä jossa, pääsäännöstä poiketen, yrityskaupassa yhtiö tunnistaa yrityskaupan hintaan sisältyvänä, ja erillisinä tase-erinä arvostettavina tietyn aineettoman varallisuuden ja liikearvon.
Tämä oli olennainen parannus aiemmin vallinneeseen tapaan, josta tilinpäätöksen lukija ei ylipäänsä voinut tunnistaa yrityskaupan taloudellista arvoa ja siinä hankittuja aineettomia hyödykkeitä ja liikearvoa. Koska liikearvon ”taloudellinen vaikutusaika” ei ole määriteltävissä, sillä perusteltiin, että liikearvoa ei tule kaavamaisesti poistaa taseesta. Sen sijaan tällaisen varallisuuden arvostus tulee varmistaa arvonmääritysmenetelmin.
Kuinka hyvin käytäntö on toiminut?
Yleisesti aineettoman varallisuuden tunnistamista pidetään positiivisena asiana, vaikka tiettyjä asiakassuhteisiin liittyviä hyödykkeitä pidetään vaikeasti tunnistettavina erillisinä liikearvosta. Tämän vuoksi on esitetty, että niiden eriyttäminen liikearvosta ei tuo lisäinformaatiota. Vaikuttaakin siltä, että ohjeistusta näiden kirjaamisen osalta tullaan selkeyttämään.
Liikearvon suhteen mielipiteet kuitenkin jakaantuvat.
Käytäntöä on erityisesti tilinpäätösten laatijoiden näkökulmasta pidetty työläänä ja siten kalliina, vaikka siihen on luotu kevennyksiä. On myös sellainen laskentatieteellinen koulukunta, jonka kannattajien mielestä nykykäytäntö on myös periaatteeltaan väärä ja altis arvostusongelmille. Heidän mielestä liikearvoon kohdistuu väistämättä vähenemää ajan mittaan kunnes se lopulta häviää, ja sen takia tämän säännöllinen poistaminen on sekä oikeampi että edullisempi tapa esittää asia numeroin.
Syksyn aikana standardinlaatijoiden jättiläiset Financial Accounting Standard Board (FASB) ja International Accounting Standards Bord (IASB) ovat tahoillaan ja yhdessä pohtineet asiaa. Saadun alustavan palautteen perusteella on tullut kannanottoja sekä nykyisen mallin puolesta (liikearvoa ei poisteta) että sitä vastaan (liikearvo poistetaan). Tämän vuoksi standardinlaatijat pohtivat nykyisen käytännön hyötyjä sen aiheuttamiin kustannuksiin laatijalle.
Miksi nykymallia vastaan?
Varsinkin tilinpäätöksen laatijat ovat sitä mieltä, että liikearvon testaamiseen liittyvät kustannukset ja lopputulokseen liittyvä epävarmuus on siinä määrin merkittävää, että nykyistä liikearvon kirjauskäytäntöä pidetään sekä kalliina että turhauttavana prosessina.
Nykymallin vastustajat ovat myös sitä mieltä että arvonalennukset eivät anna ajantasaista tietoa yrityksen liiketoiminnasta, koska arvonalennukset tehdään vasta kun on ilmeistä, että hankinnan taloudellisista tavoitteista on jääty.
Myös meno-tuloteoriaa myötäileviä kannanottoja on esitetty. Niiden mukaan yrityskaupasta syntyvän hankintamenon on perusteltu jaksottuvan vastaiselle ajalle samassa suhteessa kuin yrityskaupan ajatellaan kerryttävän vastaisia tuloja. Tämän ajatellaan antavan paremman kuvan yrityksen tuloslaskelmasta.
Miksi nykymallin puolesta?
Nykyisen käytännön puolesta (liikearvoa ei kaavamaisesti poisteta) puhuu se, että liikearvon alaskirjaus vahvistaa tilinpäätöksen lukijalle, että yrityskauppa ei ole vastannut johdon siihen kohdistuneita odotuksia. Vaikka arvonalennuksesta ei seuraisikaan välitöntä vaikutusta yhtiön osakekurssiin, tällainen vaikutus on mitä todennäköisemmin tihkunut kurssiin sitä mukaa kun yrityksen johto on liitetiedoissa ja muutoin kuvannut yrityskaupan toteutumista esim. analyytikkotilaisuuksissa.
Nykykäytäntöä tulisikin tulkita tiedottamisen jatkumona pikemminkin kuin yksittäisenä arvonalennustapahtumana.
Arvonalennuksella on sellaisen käsityksen mukaan eräänlainen ”vahvistusarvo”, jossa yrityksen johto mahdollisesti tätä edeltävän seurantajakson päätteeksi esittää johtopäätöksensä ja mahdollisesti muutoksia johdossa, toiminnasta luopumisia tms. vastaisia strategioita liiketoiminnasta.
Puolestapuhujat esittävät myös, että hankintahintaan liittyvä arvonalennusten uhka vastuuttaa johdon merkittävistä investointipäätöksistä. Onhan näiden mittakaava moninkertainen verrattuna investointeihin, joita yhtiö tekee normaalin liiketoimintansa puitteissa.
Ajoittaisen arvonalennuksen ajatellaan myös paremmin kuvaavan liikearvon taloudellista luonnetta, jonka ei mitenkään kuvitella vastaavan kaavamaista poistoa ajan kulumisen funktiona. Päinvastoin sen liiketaloudellinen luonne on yhtiön johdon ja henkilöstön kyvyssä kehittää jatkossakin liiketoimintaa. Tämän takia sen arvon tulisi kuvastua yhtiön taseesta.
Mitä vaihtoehtoja on esitetty liikearvon ja poiston käsittelylle?
Keskustelussa yrityskauppojen kirjanpitokäytännöstä taustalle jää se, että aineettomat hyödykkeet ja liikearvo eivät ole ainoastaan yrityskauppoja tekevien yritysten varallisuutta. Itse asiassa näitä on useimmissa yrityksissä riippumatta siitä onko ne hankittu yrityskaupalla vai ansaittu omaa toimintaa kehittämällä ns. orgaanisesti.
Kirjanpitokäytännön tulisi vastata liikearvon tosiasiallista olemusta ja sen liiketaloudellista määritelmää. Silloin liikearvoon kuuluu mm. yrityksen maine, kasvupotentiaali, toimintaperiaatteet ja yrityksen henkilöstön ja johdon kyvykkyys ja oppiminen – niin vaikeaa kuin näiden tunnistaminen onkin. Näin ajateltuna nykyinen käytäntö ja siihen liittyvät parannukset ovat tämän kuvaamiseksi paras ratkaisu.
Jos kuitenkin tärkein päämäärä on säästää yrityksen kustannuksia, niin silloin parasta on määrittää pakollinen poistoaika liikearvolle, jotta kaikilla kansainvälisillä pääomamarkkinoilla toimivia yrityksiä voi verrata keskenään.