PWC Uutishuone

KHO: osingonjakovelan maksu ottamalla vastuu emoyhtiön veloista ei ole siirtohinnoittelusäännöksen näkökulmasta kiinnostavaa

Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä H3494/2022 oli kyse kohtalaisen helposti hahmotettavasta asiasta. Tytäryhtiö jakoi emoyhtiölleen osinkoa, joka maksettiin rahan sijaan siten, että tytär otti vastuulleen emon velkoja. Ydinkysymyksenä oli, liittyikö tuohon toimeen mitään sellaista, josta olisi pitänyt periä markkinaehtoista korvausta. Vaikka edeltävään prosessiin liittyi vauhtia ja vaarallisia tilanteita, KHO keskittyi kiitettävästi päätöksessään ytimeen eikä pitänyt osingonmaksua tälläkään tavoin toteutettuna siirtohinnoittelun kannalta kiinnostavana. KHO päätti asian verovelvollisen hyväksi ja kumosi aiemmat päätökset. PwC toimi asiassa verovelvollisen asiamiehenä.

Mistä tapauksessa oli kyse?

Tapauksesta lienee (hieman vähemmän tärkeitä mutkia oikaisten) hyvä ymmärtää, että kyse oli kohtalaisen tavanomaisesta yrityskauppatilanteesta, jossa kohteena oli isobritannialaisen yhtiön osakekanta. Konserniin kuului alemmissa portaissa yhtiöitä myös muissa valtioissa (ml. Suomi), mutta näillä on asian kannalta vähänlaisesti merkitystä. Ostaja perusti hankintaa varten Suomeen uuden yhtiön. Kauppa rahoitettiin osittain pankkilainalla. Pankki veloitti lainaa nostettaessa yhtiöltä nostokuluja, jotka yhtiö vähensi verotuksessaan.

Pankin kanssa oli jo ennen kauppaa sovittu, että kaupan toteutumisen jälkeen kohdeyhtiöt tulevat jakamaan osinkoa konsernirakenteen läpi siten, että viimeisessä vaiheessa hankittu isobritannialainen tytäryhtiö jakaa noin puolitoista vuotta hankinnan jälkeen osinkoa sen suomalaiselle emoyhtiölle. Osingonjako maksettaisiin siten, että tytäryhtiö ottaa vastuun samasta määrästä emoyhtiön velkaa. 

Mistä asiassa riideltiin?

Alun perin emoyhtiön verotusta oikaistiin nimenomaan siirtohinnoittelupykälän nojalla. Juoni eteni suurin piirtein seuraavasti:

  1. Velan siirto emoyhtiöltä tyttärelle on etuyhteydessä tehty liiketoimi;
  2. Pankille maksetut emoyhtiön lainannostokulut ovat liittyneet tähän siirretyn velan hankkimiseen, kun siirrosta oli jo etukäteenkin sovittu;
  3. Riippumaton yhtiö ei suostuisi pitämään nostokuluja itsellään, kun ne kerran liittyvät toisen yhtiön rahoittamiseen;
  4. Emoyhtiön olisi pitänyt veloittaa vastaava määrä nostokuluja tytäryhtiöltään.

Tarkkanäköinen tunnistaa heti ongelman: olihan laina nostettu osakkeiden hankintaa varten ja kyllähän silloin kulut kuuluvat emoyhtiölle – mitä tekemistä tällä lainalla on puolitoista vuotta myöhemmin tapahtuneen osingonjaon ja sen maksun kanssa? Miksi nämä asiat piti ylipäätään sotkea toisiinsa? Eikö olisi voitu vain keskittyä osingonjaon maksuun omana toimenaan? 

Näistä perusteluista kuitenkin pidettiin kynsin ja hampain kiinni koko prosessin läpi. Verohallinto katsoi päätöksessään, että ”osakkeiden hankkimisen lisäksi lainojen voidaan katsoa liittyvän hankittavan yhtiön rahoituksen järjestämiseen”. Molempi parempi. Oikaisulautakunta meni pykälän pidemmälle todetessaan, että ”lainannostokulut ovat liittyneet [tytäryhtiölle] siirretyn rahoituksen hankkimiseen”. Hallinto-oikeudessa veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö väitti olevan ”markkinaehtoperiaatteen vastaista, mikäli Yhtiö joutuisi kokonaan kantamaan lainannostokulut, jotka ovat aiheutuneet toisen yhtiön rahoituksen järjestämisestä”. Hallinto-oikeus lähestyi päätöksessään (H2840/2021) kysymystä binäärisen joko-tai -kiistelyn sijaan dynaamisesti: ”alun perin osakehankintaa varten otettujen pankkilainojen vero-oikeudellinen käyttötarkoitus on muuttunut [tytäryhtiön] osingonjaon rahoittamiseen liittyviksi pankkilainoiksi”. Eilen yhtä, tänään toista.

Paljon prosessista kului siis juonen kohtien 2-4 käsittelemiseen. Riideltiin toissijaisista kysymyksistä – siitä, miten liiketoimi pitäisi hinnoitella. Ensin piti kuitenkin päättää, että kyse oli ylipäätään siirtohinnoittelun kannalta kiinnostavasta liiketoimesta, eli juonen kohdasta 1.

Hallinto-oikeus katsoi aiempien instanssien tapaan, että kyseessä oli ”konsernin sisäinen rahoituksen uudelleenjärjestely eli etuyhteysliiketoimi”. Tähän päätelmään tuntuu kussakin vaiheessa siivittäneen erityisesti se, että velkojen siirrosta oli sovittu pankin kanssa jo ennen osakkeiden hankintaa. Tämän merkitystä on jokseenkin hankala ymmärtää: jos osingonjaon maksamista tällä tavoin pidetään ylipäätään etuyhteysliiketoimena, niin tuskin sen tulisi riippua siitä, missä vaiheessa asiasta on velkojan kanssa sovittu. 

Miten asia päättyi?

Korkein hallinto-oikeus päätti ensisijaisen kysymyksen toisin kuin sitä edeltäneet instanssit. Päättelykin etenee aiemmasta riitelystä poiketen linjakkaasti kuin luotijuna. Laina ja sen kulut liittyivät osakkeiden hankintaan, eli emoyhtiön toimintaan. Velkavastuun siirto on ollut osingonjaon maksutapahtuma, eikä mikään lainan käyttötarkoituksen muutos. Sellaisena se ei oikeastaan kiinnosta siirtohinnoittelun näkökulmasta. Ei, vaikka siitä kuinka olikin etukäteen sovittu.