Mistä tuntee suomalaisen – vai tunteeko?

No ei todellakaan. Osa tuosta voi pitää joidenkin kohdalla paikkansa, harvan kohdalla kaikki asiat. Silti meistä jokainen pystyy kuvittelemaan silmiensä eteen tuon suomalaisen, usein miehen, jota Lenita Airisto moittii tennissukista ja jonka pukuvalikoimassa harmaallakaan ei ole kuin yksi sävy.

Me suomalaiset naiset olemme juurevajalkaisia, tiukkailmeisiä karjalanpiirakan rypyttäjiä, jotka pidämme miehemme ja lapsemme kurissa ja puhtaissa vaatteissa. Käymme töissä, ja sanomme tiukan sanan silloin, kun sen aika on, ja olemme kärsien hiljaa, kun asiat eivät puheista parane.

No ei todellakaan. Naisten kohdalla asia on samalla tavalla kuin miestenkin. Meidän kansalliseen muistiimme on kasvanut kulttuurinen kuva kuin sipuliin kerros toisensa päälle. Olemme muovanneet sitä lapsuudestamme lähtien, vahvistaneet elokuva ja kirja kerrallaan ja nyt kerromme sen muualta tuleville kuvana tyypillisestä suomalaisesta.

Tässä ei ole mitään moitittavaa. Näin asiat tapahtuvat.

Se on hankalaa, jos emme ymmärrä, että kuva ei välttämättä vastaa todellisuutta, kuten ei moni muukaan totena pitämämme asia.

Olen monta kertaa joutunut myöntämään itselleni, että elän samankaltaisten kuplassa. Se on kuitenkin saattanut tapahtua vasta sen jälkeen, kun olen jo julistanut mielipiteeni muille vaikkapa näissä blogikirjoituksissa. Muutaman päivän päästä iskee ajatus, että kylläpä olikin ahtaat ja kapeat näkökulmat, vaikka ihan muuta kuvittelen.

Satavuotias Suomi voi hyvin, ja näyttää melko todennäköisesti erilaiselta kuin ”tyypillinen” suomalaisuus. Kuvaa ovat muuttaneet tänne muuttaneet. Sitä on kehittänyt myös se, että nuoremmat sukupolvet ajattelevat asioista eri tavalla. He arvostavat kyllä joitakin perinteitä mutta myös jotakin ihan uutta.

SLUSH ei olisi onnistunut jurottavilta lökäpöksyiltä, mutta se onnistuu uuden polven sujuvasanaisilta lökäpöksyiltä. He voivat olla sarjayrittäjiä, jotka pitävät koko maailmaa kotinaan. Tässäkin ajattelussa on mahdollista mennä pieleen, sillä kaikki suomalaiset eivät halua tätä. Joillekin turvallinen työsuhde, rivitalonpätkä, kaksi lasta ja labradorinnoutaja on edelleen unelmissa, ja se on ihan ookoo. Näin voi ajatella suomalaisten isovanhempien lastenlapsi, ja näin voi ajatella tänne pakolaisena tullut. Nuoriso sanoisi tähän, että mitä välii. Ei pitäisi ollakaan.

Itsenäisyyspäivänä Finlandia ja Tuntematon sotilas herkistävät ihonväriltään kaikenlaiset. Meillä kaikilla on mielipiteet Linnan juhlien parhaista iltapuvuista ja täydellisistä flopeista. Osa ei hyväksy juhlia laisinkaan, koska ne tuntuvat elitistisiltä, ja joidenkin mielestä siellä on täysin vääriä kutsuttuja.

Mitä meille jää suomalaisuudesta? Mikä meille on yhteistä? Ehkä se on vain tämä maa, joka on sinnitellyt sata vuotta itsenäisenä ja uudistunut ja jälleenrakentunut moneen kertaan. Suomen jotkut kolkat olivat hyvin kansainvälisiä 1800-luvulla, ja siihen suuntaan ollaan menty uudelleen.

Jorma Eton runossa Suomalainen sanotaan lopussa näin:

Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

Näin sen pitää ollakin. Ei suomalaista tarvitse suomalaisesta ihonvärin, uskonnon, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolenkaan perusteella erottaa. Meillä on vielä peräkammareita ja klubeja, joihin voimme eristäytyä, mutta ulkona puhaltavat raikkaat tuulet. Onnea 100-vuotiaalle! Toivottavasti uudistut jatkossakin.

Kirjoittaja Sirpa Juutinen toimi PwC Suomen partnerina ja yritysvastuujohtajana joulukuusta 2003 kesäkuuhun 2021. Yritysvastuun uranuurtajana Suomessa tunnettu Sirpa on vienyt vastuullisuusasioita pitkäjänteisesti ja menestyksekkäästi eteenpäin niin PwC:llä kuin asiakkaidemme liiketoiminnassa.

PwC-uransa jälkeen Sirpa vaikuttaa mm. Outokummun ESG-neuvottelukunnassa.