Rohkeasti eteenpäin

Keskustelussamme Jukka Kurttila toi esiin, että hän on saanut joihinkin edellä kerrottuihin kampanjoihin liittyviä yhteydenottoja, jotka kaikki eivät taida olla painokelpoisia. Tappouhkauksiakin on tullut. Voi olla, että tällainen toiminta kertoo enemmän ajastamme kuin Finlaysonin kannanottojen radikaalisuudesta. Joka tapauksessa ne johtivat keskustelemaan rohkeudesta.

Jukka esitti keskustelussamme, ettei hän koe olleensa erityisen rohkea edellä mainittuja kampanjoita toteuttaessaan. Hän totesi, että tärkeää on tunnistaa omat pelkonsa, jotka voivat estää jonkin hyvän asian puolesta puhumisen. Hän ei tunnusta olevansa rohkea, mutta on hyvä analysoimaan sitä, mitä jossakin asiassa pelkää. Ne kohdatessaan huomaa, että osaa peloista voi hallita ja jäljelle jäävien kanssa ehkä elää. Kysymys ei lopulta ole niin isosta asiasta kuin alun perin näytti.

Olen itse aina pitänyt Aristoteleen Nikomakhoksen etiikasta, joka kertoo hyveistä. Sieltä on jäänyt mieleen hänen sanansa, että hyve on eräänlainen keskiväli kahden paheen keskellä. Oikeanlainen rohkeus on tällainen keskiväli, kun taas pelkuruus ja uhkarohkeus ovat kaksi ääripäissä olevaa pahetta.

Johtaja, tunnetko itsesi?

Aristoteleen ajatus on palannut aika ajoin mieleen. Kun johtaja tekee päätöksiä ilman hyvää taustatyötä ja riskien tunnistamista, hän ei tiedä, tai ei välitä tietää, mitä edestä ehkä löytyy. Kukaan ei toki ole selvännäkijä, mutta totta kai on monia mahdollisuuksia analysoida ulkoisia ja sisäisiä tekijöitä ja siten saada selville, mihin kaikkeen jatkossa ainakin on varauduttava. 

Sellaisissa tilanteissa, joissa johtaja ohjautuu yltiöpäisestä kunnianhimosta tai ahneudesta käsin, huolellinen tutustuminen tilanteeseen voi jäädä puolitiehen. Kunnianhimossa ei ole mitään väärää, mutta jos samalla ummistetaan silmät tulevilta uhkakuvilta, se voi tulla uhkarohkeuden eikä rohkeuden ilmentymäksi. Ahneus vaikuttaa samalla tavalla. Me tiedämme, että menestyäkseen on otettava riskejä eikä niistä kaikkia pystytä hallitsemaan, sillä odottamattomiakin tilanteita tulee vastaan. 

Viestini ei olekaan tässä se, että riskejä on vältettävä pelon vuoksi tai että rohkeus ei ole hyväksi.

Mielestäni johtajalle on yksi ominaisuus erittäin tärkeä, ja siitä myös riippuu osaltaan se, onko hän pelosta käsin ohjautuva, rohkea vai uhkarohkea. Tämä ominaisuus on itsensä tunteminen: omien motivaatioiden tunnistaminen; omien peruspelkojen, mutta toisaalta myös arvojen ymmärtäminen, sen käsittäminen, mikä työelämässä tekee tyytyväiseksi ja mikä elämässä onnelliseksi.

Tällöin pystyy paremmin erittelemään asioita, jotka ovat reaalimaailman juttuja sekä erottamaan ne omista sisäisistä peloista ja toiveista.

Tie itsetuntemukseen on pitkä eikä aina kovin helppo, sillä osa sillä tiellä kohtaamistamme asioista voi tuntua hankalilta ja tehdä kipeää. En ole psykologi, joten tämä pohdinta on viisasta jättää tähän, mutta itsetuntemuksen tielle johtajaksi haluavien ja siinä tehtävässä menestystä etsivien on syytä lähteä liikkeelle jo varhain: se voi parhaimmillaan olla koko elämän pituinen matka. Kun tuntee itsensä eli myös pelkonsa, häpeänsä, toiveensa ja unelmansa, hallitsee sisältä tulevia riskejä ja pystyy antamaan riittävästi tilaa myös ulkoisten riskien ja mahdollisuuksien pohtimiselle. 

Ehkä silloin löytyy oikeanlainen rohkeus uhkarohkeuden ja pelon välistä toteuttaa sellaisia asioita, joiden avulla erottautuu kilpailijoista ja joiden avulla menestytään. Ei se varmaa ole, kuten ei mikään tässä maailmassa, mutta itsetuntemuksen kehittäminen ei kuitenkaan mene koskaan hukkaan.

Kirjoittaja Sirpa Juutinen toimi PwC Suomen partnerina ja yritysvastuujohtajana joulukuusta 2003 kesäkuuhun 2021. Yritysvastuun uranuurtajana Suomessa tunnettu Sirpa on vienyt vastuullisuusasioita pitkäjänteisesti ja menestyksekkäästi eteenpäin niin PwC:llä kuin asiakkaidemme liiketoiminnassa.

PwC-uransa jälkeen Sirpa vaikuttaa mm. Outokummun ESG-neuvottelukunnassa.