Sinäkö se olet, ilmastonmuutos?

Töihin paluu ilmastoituihin sisätiloihin normalisoi tilannetta varsinkin, kun ulkolämpötilat kohtuullistuivat samoihin aikoihin. Kesän poikkeukselliselta tuntunut kuumuus on ollut ykköspuheenaihe koko elokuun ajan. Sitä on ensin ihasteltu tai vihasteltu riippuen puhujan henkilökohtaisesta hellesuhteesta. Mutta sitten, hieman äänenvoimakkuutta madaltaen, on noussut toinen asia puheeksi.

Tätäkö se ilmastonmuutos meille tekee? Eikö meillä enää ole ”normaaleja” kesiä tai talvia? Käykö meille ihmiskuntana huonosti?

Luonto on antanut meille opetuksen, joka tuntuu nostavan kerralla tietoisuutta lämpenevästä planeetasta.

Niin kai se on, että ensin asiantuntijat puhuvat 20–30 vuotta asiasta ilman että viesti jättää pysyviä jälkiä. Jotakin pohjatyötä se kuitenkin lienee tehnyt, koska poikkeuksellisen kesän tuomat henkilökohtaiset tuntemukset tuntuvat nyt yhtäkkiä herättävän ilmastonmuutoksen etenemiseen.

Viime viikkojen keskustelut ovat usein jatkuneet sillä tavalla, että on alettu pohtia, mitä omassa elämässä voisi ja pitäisi muuttaa, jotta voisi tehdä edes jotakin asian hyväksi. On puhuttu lihansyönnin vähentämisestä, autoilun ja lentomatkustamisen tarpeesta, tavara- ja vaatehankintojen jäihin laittamisesta, liian suurista asumisneliöistä ja vaikka mistä.

Korva sieppasi viime viikolla jostakin televisio-ohjelmasta kolme nyrkkisääntöä niille, jotka haluavat pienentää ruoan hiilijalanjälkeä:

1. vähennä lihan osuutta ja vaihda ainakin broileriin tai kalkkunaan
2. osta satokauden tuotteita, koska niitä ei ole kasvatettu kasvihuoneessa eikä kuljetettu pitkiä matkoja
3. osta raaka-aineita valmisruokien sijasta.

Kaikki hyviä neuvoja eivätkä edes erityisen hankalia noudattaa.

Mutta mutta. Nyt kolkuttaa omatunto sen verran reippaasti, että on pakko tehdä henkilökohtainen tunnustus. Minun lomaani mahtui kolme edestakaista lentoa, ja nyt se suorastaan hävettää.

Olin kahden viileämmän kesän muistoissa varannut hyvissä ajoin pari matkaa Etelä-Eurooppaan, jonne ehkä muutama muukin suomalainen suuntasi varmemman auringon perässä. Ja sitähän riitti yhtä lailla siellä kuin täällä Suomessakin. Yli 30 asteen helteissä kärvistelin molemmilla reissuilla. Sitten jonakin pimeänä hetkenä päätin vielä lähteä joogaretriittiin Etelä-Ranskaan. Sama hiostus sielläkin.

Ohjelmassa oli joogaa ulkona puolitoista tuntia sekä aamulla varhain että päivän päätteeksi vähän ennen pimeän tuloa. Katselin useamman kerran loppurentoutuksen aikana kirkkaalle taivaalle piirtyviä suihkukoneiden vanoja. Joogahengitykset eivät meinanneet sujua, kun kaiken sen hyvän keskellä tajuntaan iski, miten hölmö olin ollut. Olisin voinut joogata Suomessakin ja olisin voinut saman tien jättää muutaman muunkin lentämistä vaatineen matkan tekemättä.

Nyt elokuussa olen usein kävellyt töihin. Taivaan sinisyys, luonnos vehreys ja jopa yksittäisten puiden kauneus on riipaissut. Tai oikeastaan ei se, vaan ajatus siitä, että me vähitellen mutta kiihtyvällä tahdilla vaarannamme sen kaiken. En kestä ajatusta, että joutuisin selittämään tuleville sukupolville, etten yrittänyt tehdä asialle jotain.

Parhaillaan taidetaan etsiä ihmisiä, joille kelpaisi yhdensuuntainen matkalippu Marsiin, jonne ehkä voisi perustaa jonkinlaisen siirtokunnan. Asialle on varmasti hyvät perustelut ja syyt. Jossakin takaraivossa jyskyttää myös se ajatus, että tämäkö on Plan B sen varalle, jos kaikki menee totaalisen pieleen. En minä näitä Suomen maisemia kuitenkaan ihan helposti haluaisi vaihtaa Marsin kiveen ja pölyyn. Taitaisi olla aika haasteellista pyörittää bisneksiäkään siellä. Tehdään nyt ihmeessä kaikkemme ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi nyt, kun meillä vielä saattaa olla vähän aikaa. Teko kerrallaan.

Kirjoittaja Sirpa Juutinen toimi PwC Suomen partnerina ja yritysvastuujohtajana joulukuusta 2003 kesäkuuhun 2021. Yritysvastuun uranuurtajana Suomessa tunnettu Sirpa on vienyt vastuullisuusasioita pitkäjänteisesti ja menestyksekkäästi eteenpäin niin PwC:llä kuin asiakkaidemme liiketoiminnassa.

PwC-uransa jälkeen Sirpa vaikuttaa mm. Outokummun ESG-neuvottelukunnassa.