PWC Uutishuone
27.02.2017|

Tulevaisuuden kauheus vai kauneus

”Aikamatkailua voidaan tehdä muistojen avulla menneisyyteen päin. Tulevaisuuteen voi kurkistaa esimerkiksi taiteen avulla.” Näin kirjoitin pari vuotta sitten, kun edellisen kerran käsittelin kirjallisuuden dystopia-kuvauksia. Silloin esillä oli kanadalainen kirjailija Margaret Atwood, joka juuri oli julkaissut dystopia-sarjansa kolmannen kirjan Uusi maa.

Atwoodin nimi on noussut jälleen ajankohtaiseksi yhdessä Georg Orwellin ja Aldous Huxleyn kanssa, kun heidän kirjansa Orjattaresi (julkaistu 1985), 1984 (julkaistu 1949) ja Uljas uusi maailma (julkaistu 1932) ovat ampaisseet myyntilistoilla ylöspäin TOP 10:n joukkoon. Tämän kertoi World Economic Forum viimeviikkoisessa twiitissään.

Lukijat ilmeisesti ovat kiinnostuneita siitä, miten osuvasti kirjailijat jo kauan sitten ovat osanneet nähdä tulevaisuuden eli nykyhetken. Kristallipallot eivät osaa ennustaa, mutta taide pystyy luomaan heikoista signaaleista kokonaiskuvia, joista osa – valitettavasti – toteutuu. Sillä dystopia ei ole haluttava tulevaisuus. Se on tyrannian ja yhden hyväksytyn totuuden yhteiskunta.

Dystopia-kuvausten suosio selittynee totuudenjälkeisen ajan, valeuutisten, populistisen yksinvaltiuden ja yleisen epävarmuuden yleistymisellä. Hämmästelemme, kuinka joku on osannutkin kuvitella ympärillämme näkemämme pelottavan tarkasti jo vuosikymmeniä sitten. Samalla toivomme, että ymmärtäisimme myös sen, kuinka dystopiasta tullaan ulos, jos nyt ei ihan utopiaan, niin ainakin parempaan tulevaisuuteen, normaaliin tilaan.

Kirjallisuudessa uuden siemen näyttäisi alkavan itää siitä, että löytyy myös toinen ihminen, joka myös näkee yhteisön tai yhteiskunnan kieroon kasvamisen ja että tämä yksi ihminen on henkilö, johon voi luottaa.

Vähitellen luotettuja henkilöitä ehkä ilmaantuu lisää, mikä kasvattaa rohkeutta ja sysää muutosliikkeen taimen kasvuun. Siihen asti, kun asioita ihmettelee vain oman päänsä sisällä, pelko hallitsee mieltä muokaten vähitellen käsitystä maailmasta siihen suuntaan kuin sen halutaankin muokkautuvan.

Sen miettiminen, voisiko jotain tehdä dystopiaan ajautumisen ehkäisemiseksi, on epävarmuuden aikoina tärkeää. Itselleni tulee päällimmäisenä mieleen avoimen kommunikaation ja suvaitsevaisuuden vaaliminen, joista kasvaa erilaisten mielipiteiden kuuntelukyky. Lehdistön vapaus on ehdoton edellytys sen turvaamisessa, ettei maailma muutu yhden totuuden ajaksi.

Olen joka kerta tällaista kaunokirjallisuutta lukiessani miettinyt, mitä itselle ja omalle ajattelulle tapahtuisi dystopia-yhteisössä. Miten vaikea olisi asettua systeemiä vastaan ja minkä tien itse valitsisi: alistujan osan, hiljaisen myötäilijän roolin vai minkä? Vastausta en tiedä, mutta joskus kannattaa kokeilla, minkälaista on olla yksin jotakin muuta mieltä kuin enemmistö ja minkälaista on tuoda siinä tilanteessa omat ajatuksensa esiin. Jos sekään ei onnistu, miten sitten onnistuisi totalitaarisen systeemin sääntöjen arvostelu?

Kirjallisuuden ja muun taiteen dystopia-kuvaukset näyttävät yhden mahdollisista maailmoista, eikä se näytä kauniilta maailmalta. Päinvastainenkin kehitys on onneksi mahdollista. Tarvitaan kuitenkin oikeaan aikaan rohkeutta, ääneen sanomista, hiljaisen enemmistön esiin astumista ja demokratian edellytyksistä huolen pitämistä, jotta pahimmat uhkakuvat voidaan välttää. Kuin henki Aladdinin lampussa asuvat tulevaisuuden kauheus ja kauneus kumpikin tässä hetkessä. Kumman me vapautamme?