Valitettavasti ne ovat loppuneet tältä vuodelta

Tilanne on kaksipiippuinen. Oikeasti meillä on vielä loppuvuodenkin ajan riittävästi ruokaa ja kaikkea muutakin, joten torstai ei varmastikaan aiheuttanut meistä kenellekään mitään dramaattista muutosta omaan kulutukseen. Toisaalta, juuri siinä on sudenkuoppa. Kun maailman ylikulutuspäivän koittaminen ei tunnu mitenkään erityiseltä tuomiopäivältä omassa elämässä, ei myöskään sen viestiä monen asian hitaasta mutta ehkä peruuttamattomasta muutoksesta ymmärretä.

Voimme verrata asiaa yhteen seikkaan, jonka jo alamme käsittää eli Suomen talouden kestävyysvajeeseen. Siihenhän tuo sama vertaus hullusta Huittisten miehestä sopii valitettavan hyvin. Nyt olemme päässeet ymmärryksessämme siihen pisteeseen, että kestävyysvaje on tosiasia ja että tilanteelle pitää tehdä jotakin ja että se voi vähän kirpaista.

Ja sitten meillä on vielä tämä maapallon laajuinen kestävyysvaje, jossa samoin kulutetaan enemmän kuin mitä maapallo pystyy tuottamaan. Resurssien niukkeneminen on näkynyt jo joitakin vuosia yritysten riskikartoilla. Tulevaisuuden liiketoiminnan turvaamiseksi voi joutua etsimään korvaavia raaka-aineita tilanteessa, jossa muutokset saatavuudessa ja hinnassa luovat uhkakuvia nykyisen kaltaiselle tuotannolle. Tarvitaan innovointia ja investointeja muutos- ja sopeutumiskyvyn varmistamiseksi.

Tilannetta voi katsoa siitäkin vinkkelistä, että toivottavasti kestävyysvajeen kanssa kamppaileva Suomi löytää sellaiset eväät teollisuuden ja tuotannon tukemiseen, että ne ovat samalla vastaus myös maapallon kestävyysvajeen näkökulmasta. Olisi upeaa, jos valtio haluaisi ja osaisi tukea hallittua mutta ripeää muutosta tuotannon rakenteissa auttaakseen yrityksiä kestävämmälle kasvu-uralle. Toki tätä tapahtuu, mutta voisi suunta näkyä selkeämminkin. Muutos on joka tapauksessa jollakin aikavälillä välttämätöntä. On aina parempi olla itse ohjaamassa sitä kuin joutua ajopuuna virran vietäväksi.

Maapallon tuottamien uusiutuvien luonnonvarojen laskennallisena ylikulutuspäivänä torstaina mietin, että mitenkähän me hyvinvointivaltioiden ihmiset suhtautuisimme siihen, että loppuvuoden ajan säännösteltäisiin joidenkin hyödykkeiden kuluttamista. Jos vaikka joku ruoka-aine menisi ns. kortille tai nahkakenkien ostoa varten pitäisi säästää ostokuponkeja ja arpoa, kuka perheessä tarvitsee niitä eniten, kun kaikille ei voi ostaa? Tai matkojen varausjärjestelmä kertoisi lentolippua varatessa, että sorry, valitettavasti tämän vuoden kiintiösi on jo käytetty. Palataan asiaan ensi vuoden puolella.

Kaukaa haettu mielikuva, saatamme hymähtää. Onneksi näin vielä on, vaikka laskennallisesti vuotuiset luonnonvarat loppuvatkin vuosi vuodelta aikaisemmin. Jossakin kohtaa meidän on pakko herätä tähänkin kestävyysvajeeseen.

Toistaiseksi vielä jatkamme maapallon laajuista ihmiskoetta itsellämme Huittisten hullun miehen tyyliin. Edetään entiseen malliin ja katsotaan, mihin asti sitä riittää.