Vapaaehtoistyön ja harrastustoiminnan suhde työsuhteeseen

Työsuhteen perustunnusmerkkejä työsopimuslain mukaan ovat

• sopimus työnteosta työnantajan lukuun
• työnantajan työnjohtovalta
• vastikkeellisuus.

Työsopimuksella henkilö sitoutuu henkilökohtaiseen käyttäytymiseen tai toimintaan, jolla on taloudellista merkitystä. Sopimus voi olla suullinen tai kirjallinen, joskin kirjallinen sopimus on aina suositeltava. Olennaista on, että suoranaisen hyödyn työstä saa työnantaja eikä työn varsinainen suorittaja, jonka pitää lisäksi noudattaa työnantajan määräyksiä siitä, miten työ on suoritettava. Työn suorittajan kannalta olennaista on, että hän saa työstään vastikkeen, jolla on taloudellista arvoa, oli vastike sitten rahaa tai jotain muuta.

Vapaaehtoistoiminnan määritelmä

Työsopimuslakia ei sovelleta tavanomaiseen harrastustoimintaan eikä lähimmäisten auttamiseksi suoritettavaan vapaaehtoistyöhön. Tällaisessa toiminnassa työn suorittajalla ei ole ansiotarkoitusta vaan hänelle korvataan ainoastaan toiminnan suorittamisesta aiheutuneet suoranaiset kulut kuten esim. matkakulut valmentajan käyttäessä omaa autoaan valmennettaviensa kuljettamiseen.

Vapaaehtoistoiminnassa osapuolet eivät ole sitovassa oikeussuhteessa keskenään. Toiminnan luonteeseen kuuluu, että toimintaan osallistuja voi halutessaan luopua vapaaehtoistoiminnastaan tai harrastuksestaan ilman pelkoa velvoiteoikeudellisista seuraamuksista.

Työsuhteen ulkopuolelle jäävää vapaaehtoistoimintaa suoritetaan esim. urheiluseuroissa, kirkon nuoriso- ja vanhustyössä sekä erilaisten yhdistysten kerho-, partio- ja leirityössä.

Missä menee työn ja vapaaehtoistoiminnan raja?

Raja työnteon ja vapaaehtoistoiminnan välillä voi toisinaan olla hämärä. Mitä useammin viikossa henkilö osallistuu toimintaan tuottaen samalla hyötyä toiminnan järjestäjälle, niin sen lähemmäs työsuhdetta siirrytään. Erityisesti näin on, mikäli toiminnan järjestäjälle voidaan katsoa syntyvän taloudellista hyötyä sen vuoksi, että yksittäisen osallistujan suuren työpanoksen vuoksi on pysyviä tehtäviä voitu suorittaa ilman palkattua henkilökuntaa. Rajanveto työnteon ja vapaaehtoistoiminnan välillä vaatii aina yksittäistapauksellista harkintaa. Oikeuskäytäntöä ylemmistä oikeusasteista ei ole paljon. Kahdessa vanhemmassa korkeimman oikeuden ratkaisussa (KKO 1993:42 ja KKO 1995:145) todettiin urheiluseuran pelaajien olleen työsuhteessa sen perusteella, että heillä oli velvollisuus osallistua harjoituksiin ja otteluihin vaikka heidän seuralta saamansa rahallinen korvaus olikin verraten vaatimaton. Eräänlaisena yleisohjeena voidaankin sanoa, että jos rahallisia korvauksia maksetaan lähelle sitä summaa, mitä vastaavasta osa-aikaisesta työstä maksettaisiin, ja mikäli tehtävän suorittajalle asetetaan jonkinlaisia sitovia velvoitteita suorittaa tehtävä, niin sen lähempänä työsuhdetta ollaan.