Vuonna 2050

Monet pitkän aikavälin visiot ulottuvat tällä hetkellä vuoteen 2050, siis 35 vuoden päähän. Kuuluisin raportti asiasta lienee WBCSD:n Vision 2050, jota monet yritysjohtajat lukevat strategioiden suuntia tutkiessaan. Mietin joskus, että meille varmaan käy samalla tavalla kuin edeltävien 25 vuoden kanssa. Aika lentää, ja ennen kuin huomaammekaan, käännämme kalenterista esiin vuoden 2050. Kyllä se aika kuluu nopeasti, toteamme.

Juuri tämä minua huolestuttaa. Meidän pitäisi nimittäin olla ripeitä aloittamaan tarvittavat muutokset nyt, jotta kestävä kehitysura löytyisi ajoissa. Vision 2050 -raportin vihjeet siitä, mitä pitää saada aikaan vuoteen 2020 mennessä kehitysuran alkuun pääsemiseksi, on vain noin yhden strategiakauden päässä.

Tämä tarkoittaa sitä, että muutoksen tarpeesta pitää keskustella nyt. Tarvitaan laaja-alaista ja monipuolista tietoa liiketoimintaympäristön muutoksista sekä seuraavilta viideltä vuodelta että myös vähän pitemmältä aikakaudelta, jotta osataan ottaa oikeat asiat huomioon päätöksenteossa.

Megatrendit, joista yksi on ilmastonmuutos ja resurssiniukkuus, kertovat meille isoista edessä olevista muutostarpeista. Niitä tultaneen vauhdittamaan regulaatiolla ja politiikoilla jossakin vaiheessa, ehkä jo tämän vuoden loppupuolella Pariisin ilmastokokouksessa. Jonkinlainen visio tarvittavan kehityksen suunnasta ja suuruudesta olisi syytä muodostaa nyt.

Aikamatkailua voidaan tehdä muistojen avulla menneisyyteen päin. Tulevaisuuteen voi kurkistaa esimerkiksi taiteen avulla. Kanadalainen kirjailija, Margaret Atwood, usein Nobel-ehdokkaaksikin mainittu, on juuri saanut päätökseen trilogiansa Maddaddam. En ole vielä lukenut päätösosaa Uusi maa, mutta se jatkaa samaa dystopiakuvausta, joka alkoi Oryx ja Crake -kirjassa ja jatkui Herran tarhureissa. Jätän teosten tarkemman kuvailun siltä varalta, että joku haluaa lukea kirjat itse.

Sen verran voi kuitenkin paljastaa, että kirjoissa liikutaan juuri niillä vuosikymmenillä, joita koskevia suunnitelmia teemme liiketoimintastrategioissa ja visioissamme. Atwoodin teokset eivät kerro meille ihanneyhteiskunnista. Niistä voi sen sijaan lukea, minkälaista tulevaisuutta ei todennäköisesti haluttaisi mutta joka meillä kuitenkin saattaa olla edessä.

Elämme tietynlaista utopiaa siitä, että kaikki kyllä hoituu jotenkin. Näinhän me totuimme ajattelemaan myös Suomen kestävyysvajeesta ikäviä leikkauspäätöksiä vältellen. Kun se sitten nyt tehdään, joudutaan ottamaan tiukemmat aseet käyttöön. Olisiko meidän mahdollista välttää tämä omassa liiketoiminnassa?

Valtiot menevät harvemmin konkurssiin, mutta yritykset sen voivat tehdä vähän helpommin. Joidenkin kohtaloksi voi muodostua esimerkiksi epäonnistuminen ympäristönäkökulmien huomioon ottamisessa. Kysymyshän on lopulta siitä, mitä Andrew S. Winston sanoo kirjassaan The Big Pivot. Radically Practical strategies for a hotter, scarcer and more open world: The word sustainability means, by definition, the ability to keep doing what you’re doing.

Winstonin määrittelemänä kestävän kehityksen mukaisesta liiketoiminnasta on riisuttu turha mystifiointi. Siitä on heitetty saman tien romukoppaan kaikki hyväntekeväisyyden vivahteet. Yksinkertaisesti kysymys on siitä, että turvataan edelleenkin kohtuullisen elämän ja samalla myös liiketoiminnan perusedellytykset: raaka-aineet, tuotanto ja markkinat.

Vanhaa aikaa ei kannata jäädä haikailemaan. Nykyisyyteen ei saa uinahtaa, mutta tulevaisuuttakaan ei pidä pelätä. Se kuitenkin rakennetaan tämän päivän päätöksillä, ja niistä riippuu, elämmekö jatkossa dystopiaa vai utopiaa. Tulevaisuutta ei pidä pelätä, mutta siihen pitää vaikuttaa oikeanlaisilla päätöksillä tänään. Hei vuosi 2050, täältä tullaan, ja täältä tullaan täysillä!