KVL: Ruotsalaista AB-muotoista rahastoa tuli pitää väliyhteisönä
Keskusverolautakunta otti ratkaisussaan kantaa siihen, voitiinko ruotsalaista AB-muotoista rahastoa pitää väliyhteisönä suomalaisen sijoittajan verotuksessa.
Ratkaisussa KVL 2024/35 keskusverolautakunta otti kantaa siihen, voitiinko ruotsalaista AB-muotoista rahastoa pitää väliyhteisönä suomalaisen sijoittajan verotuksessa vai tulisiko tähän soveltaa niin sanottua taloudellisen toiminnan poikkeusta.
Ulkomainen yksikkö katsotaan karkeasti ottaen verotuksessa väliyhteisöksi, jos verovelvollinen omistaa yksiköstä vähintään 25 % ja yksikön verotuksen tosiasiallinen taso on vähemmän kuin kolme viidesosaa verrattuna saman tulon verotukseen Suomessa. Ulkomaista yksikköä ei kuitenkaan katsota väliyhteisöksi, jos yksikkö sijaitsee ETA-alueella ja harjoittaa ulkomailla tosiasiallista taloudellista toimintaa.
Keskusverolautakunnan arvioitavana oli tilanne, jossa suomalainen osakeyhtiö olisi omistanut yli 25 % ruotsalaisesta AB-muotoisesta rahastosta, eli omistusedellytys täyttyi. Verotuksen tasoa koskevan edellytyksen arvioitiin myös täyttyvän, koska keskusverolautakunta katsoi AB-rahaston rinnastuvan lähinnä kotimaiseen osakeyhtiöön. AB-rahastoa ei käytännössä verotettu Ruotsissa siellä sovellettavien yleisten säännösten nojalla, kun taas vastaava tulo kotimaisen osakeyhtiön saamana olisi ollut veronalaista.
Näin ollen arvioitavaksi jäi taloudellisen toiminnan poikkeuksen soveltuminen. Keskusverolautakunta katsoi, ettei poikkeusta voida soveltaa, jos rahastolla ei ole fyysistä läsnäoloa (substanssia) kotivaltiossaan. Tämä edellyttäisi siis rahastolle omia toimitiloja, kalustoa tai henkilökuntaa. Koska väliyhteisösääntely on Suomessa yksikkökohtaista, ei KVL:n mukaan rahaston substanssia arvioitaessa voitu ottaa huomioon rahastonhoitajan (AIFM) substanssia Ruotsissa.
Ratkaisusta on valitettu korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Ratkaisu on ongelmallinen erityisesti siksi, että rahastorakenteissa rahaston hallinnointi on hyvin tyypillisesti ulkoistettu. KVL:n päätös on kohtalaisen selkeä esimerkki siitä, että väliyhteisölain soveltamisessa ei (EU-oikeuden vaatimuksista huolimatta) oteta ainakaan täysin huomioon kunkin toimialan erityispiirteitä, vaan substanssivaatimuksille asetetaan jonkinlainen toimialasta riippumaton minimitaso.
