Litigaationurkka: Eikö SVOP-sijoituksia voidakaan kymmenen vuoden sisällä palauttaa verovapaasti?
Tällä kertaa Litigaationurkka palaa juurilleen ja arvioi korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä KHO 2022:53 kohtalaisen kriittisellä otteella.
Tällä kertaa Litigaationurkka palaa juurilleen ja arvioi korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä KHO 2022:53 kohtalaisen kriittisellä otteella.
Tausta
Päätös koski kerrankin oikeuskysymystä, joka olisi houkuttelevan helppo pukea selkokielelle parilla lauseella, mutta pohjustetaan tyyliuskollisesti kuitenkin pidemmän kautta. Käytännöllistä kulmaa hakeva lukija voi hypätä suoraan viimeisen osion ratkaisuihin.
Vuodesta 2006 voimassa ollut osakeyhtiölaki synnytti sittemmin kestohitiksi osoittautuneen sijoitetun vapaan oman pääoman rahaston, tutummin siis ”SVOP-rahaston”. SVOP-rahastoon esimerkiksi osakeannissa tai vastikkeettomassa pääomansijoituksessa (”SVOP-sijoituksessa”) merkittyjä varoja voidaan jakaa osakkeenomistajalle osingonjakoa vastaavalla menettelyllä.
Verotuksessa tällainen uutuus aiheutti etsikkoaikana selkeiden säännösten puuttuessa jännittävää vapauden tunnetta. Pitkään toimittiin vain verotuskäytännön varassa. Lainsäätäjä kuitenkin katsoi tarpeelliseksi puuttua vuonna 21014 peliin, kun listayhtiöt kävivät polttavassa huumassa jakelemaan varojaan osinkojen sijaan SVOP-rahastosta. Verotuksessa on sen jälkeen pidetty lähtökohtana, että varojenjakoa SVOP-rahastosta verotetaan osinkona (tarkemmin sama pätee kaiken vapaan oman pääoman jakamiseen, mutta puhun yksinkertaistaen jatkossakin SVOP-rahastosta).
Tähän on kuitenkin yksi olennainen poikkeus. Listaamattoman yhtiön varojenjakoa SVOP-rahastosta voidaan verottaa myös luovutuksena. Tämä voi tarkoittaa eri verovelvollisille hieman eri asioita, mutta esimerkiksi yhteisöille SVOPin jako on tällöin lähtökohtaisesti veronalaista tuloa, jota vastaan voidaan vähentää vastaava määrä osakkeiden hankintamenoa. Tällainen voi siis olla toivottavaa erityisesti tilanteissa, joissa osingot eivät ole verovapaita. Edellytyksenä luovutuksena verottamiselle on, että kyse on pääomansijoituksen palauttamisesta sen tehneelle sijoittajalle. Edellytyksenä on myös, että sijoituksen tekemisestä on jaettaessa kulunut enintään 10 vuotta.
KHO:n tuoreessa päätöksessä oli kyse tilanteesta, jossa yhtiö oli ollut toisen yhtiön omistuksessa yhtäjaksoisesti yli 10 vuotta. Yhteen ja samaan SVOP-rahastoon oli merkitty sijoituksia 10 vuoden aikarajan sisällä, mutta myös sitä ennen. Varoja oli tarkoitus jakaa. Laki tai sen esityöt eivät kuitenkaan ota kantaa siihen, miten tuossa tilanteessa jakoa pitäisi verottaa. Eipä sitä varmaankaan tultu ajatelleeksi vielä lakia säädettäessä, kun vanhimmatkin SVOP-rahastot olivat vasta eka- tai tokaluokkalaisia.
Niinpä yhtiö haki keskusverolautakunnalta ennakkoratkaisua. KVL katsoi julkaisemassaan päätöksessä (42/2020) lain sanamuodon ja esitöiden ”ilmentävän periaatetta, jonka mukaan verovelvolliselle voidaan palauttaa tämän yhtiöön tekemä sijoitus” siten, että sitä verotetaan luovutuksena. Miksipä muuten tällaista olisi menty säätämään? KVL päätti, että varoja voidaan palauttaa luovutuksena se määrä, joka vastaa 10 vuoden sisällä tehtyjä sijoituksia. Palataan tähän tarkemmin jäljempänä.
Oikeudenvalvontayksikkö ei kuitenkaan ollut tyytyväinen ja valitti päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valituksen seurauksena KHO muutti KVL:n päätöstä siten, että varoja katsotaan jaettavan tehtyjen pääomasijoitusten suhteessa. Oletetaan esimerkiksi, että yhtiön SVOP-rahastoon on merkitty 300 rahaa. Näistä 100 on sijoitettu 12 vuotta sitten, toiset 100 kahdeksan vuotta sitten ja loput 100 neljä vuotta sitten. Jokaisessa varojenjaossa siis katsotaan jaettavan yhtä paljon kustakin sijoituksesta peräisin olevia varoja.
Olennaista siis on, että KHO:n tulkinnalla pääomansijoituksia ei tuollaisessa tilanteessa voida palauttaa pientäkään määrää siten, että palautusta verotettaisiin pelkästään luovutuksena. Edellisen esimerkin luvuilla kolmasosa palautuksesta verotetaan osinkona. Tarkastellaan, miksi tähän päädyttiin.
Perusteluiden arviointia
KHO:n päätös poikkeaa KVL:n päätöksestä nähdäkseni kahdesta syystä. KHO ei ensinnäkään pitänyt KVL:n päätöstä riittävänä, koska siinä ei suoranaisesti ratkaistu sitä, mistä sijoituksesta saatuja varoja jaetaan. Toiseksi KHO oli eri mieltä lain tarkoituksesta. Käsittelen näitä alla perätysten.
Miksi varojenjako pitää saada kohdistettua tiettyyn sijoitukseen?
KHO aloittaa pitkähkön arviointinsa viisaasti todetessaan, että säännöksistä ei löydy kysymykseen vastausta. Ollaan siis villissä lännessä ja jonkun pitää olla seriffi.
KHO myös myöntää, että KVL:n ratkaisua puoltaa erityisesti se, että sillä tavoin varoja voidaan todella palauttaa ilman osinkoon liittyviä veroseuraamuksia 10 vuoden aikarajan sisällä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Pelkästään tällä ratkaisulla jäisi nimittäin ilmaan kysymys siitä, mihin sijoitukseen liittyviä varoja jaettiin. Mutta miksi tämän määrittäminen on tarpeen? Eikö meille riitä tieto siitä, että otamme ulos korkeintaan sen määrän, joka 10 vuoden aikana on sisään työnnetty? KHO ei ikävä kyllä tähän nimenomaisesti vastaa, mutta avataan taustalla todennäköisesti oleva ajatus jatkamalla edellistä esimerkkiä.
Oletetaan, että yhtiö haluaa jakaa 150 rahaa sen 300 rahan SVOP-rahastosta, ja osakkeenomistaja haluaa tätä verotettavan luovutuksena. Osakkeenomistaja on edellä todetusti tehnyt 200 rahan edestä sijoituksia 10 vuoden sisällä, joten asiassa ei pitäisi olla ongelmaa. Mutta mitä tapahtuu kolmen vuoden päästä? Tällöin toisestakin 100 rahan sijoituksesta on kulunut jo yli 10 vuotta, mutta toisaalta aikarajan sisällä on vielä tehty yksi 100 rahan sijoitus. Jos yhtiö tuolloin haluaa jakaa 100 rahaa lisää, niin miltä osin sitä voidaan verottaa luovutuksena?
Tämän ongelman kanssa KHO ei todennäköisesti päässyt sinuiksi pohtiessaan asiassa esille tulleita vaihtoehtoja, erityisesti FIFOa (first in, first out) ja LIFOa (last in, first out). KHO ei pitänyt kumpaakaan vaihtoehtoa tyydyttävänä siksi, että ”menettely olisi elinkeinotulon verotuksessa poikkeuksellista”.
Tässä on ensimmäinen päätöksen selvistä heikkouksista. Argumentti on suoraan sanottuna epäkelpo. Mitä sitten, että jokin on poikkeuksellista? Tuskin vapaudun osaksikaan palkkatuloni tuloverotuksesta väittämällä veroilmoituksen liitteessä, että näin suuri progressio on tuloverotuksessa poikkeuksellinen (kunpa olisikin). Tuskin saan listaamattomista johdannaisista aiheutuneita tappioitani vähennettyä väittämällä, että tulonhankkimismenojen vähennyskelvottomuus on poikkeuksellista. Tarkoitan, että tarvitsemme sisällöllisiä perusteluita: miksi tilannettamme tulisi verrata johonkin toiseen?
Niitä KHO ei hylätyille menetelmille tarjoa. Sen sijaan KHO etenee käsittelemään kolmatta mallia, joka tuli lopulta valituksi. Tässä mallissa varoja katsotaan jaettavan tehdyistä sijoituksista tasapuolisesti. KHO tuntuu pitävän merkittävänä ajatustaan siitä, että jos varoja katsottaisiin jaettavan tehtyjen sijoitusten suhteessa, ei tarvitsisi ratkaista jaetaanko ”varoja, jotka siihen on sijoitettu ensiksi tai viimeiseksi”. Logiikka kompuroi.
Ongelmahan on tämä: Kaadan pesuvatiin perätysten yhden kuuman ja kaksi kylmää kuupallista vettä. Kun sitten järvessä koleana juhannusyönä pulahdettuani palaan saunalle ja nostan vadista ensimmäisen kuupallisen vettä, oliko kuupassa oleva vesi kuumaa vai kylmää?
Emme pysty päättelemään siinä vaiheessa faktoista mitään (noh, ehkä luonnontieteitä paremmin osaavat uskaltaisivat kertoa ainakin todennäköisyyksiä, mutta ei pilata sillä vähintäänkin kohtalaista analogiaa). Kuten vesimolekyylit, numerot ovat SVOP-rahastossa menneet sekaisin, emmekä saa niitä enää eroteltua alkuperän perusteella. Tällöin joudumme siis tekemään oletuksen – hypoteettisen ratkaisun, jolla päästään asiassa eteenpäin. Kunpa meillä vain olisi kokonainen verovaroilla koulutettu ammattikunta, joka olisi erikoistunut tämän tyyppisten ongelmien virittelyyn.
Kun mielikuvitusmaailman ovea raotetaan, sieltä voi putkahtaa mitä hyvänsä. FIFO ja LIFO ovat ratkaisuja. Kuuman ja kylmän suhde on niin ikään yksi ratkaisu. Aivan yhtä hyvä ratkaisu on, että ensin nostetaan vaikkapa keskimmäisenä vatiin kaadettu kuupallinen tai vähän sieltä ja enemmän tuolta. Mikään näistä ei ole toista parempi, ennen kuin se perustellaan. KHO:n valitsema ratkaisu ei siis vältä tätä hypoteettista valintaa. Se ei ole luonteeltaan muihin ratkaisuihin nähden ylivertainen, vaan yhtä lailla kaninreiästä putkahtanut ilmestys.
Nostan esiin vielä yhden varteenotettavan ratkaisun. Miksi jakava yhtiö ei voisi päätöksessään tapauskohtaisesti ”päättää” (eli kuvitella) jakavansa tiettyyn sijoitukseen liittyviä varoja? Tätä itse asiassa puheena olevassa tapauksessa KVL:ltä toissijaisesti kysyttiin. KVL ei siihen vastannut, kun jo ensisijaiseen kysymykseen myönnyttiin. Vaikea sanoa, miksi KHO ei palauttanut asiaa tätä varten KVL:lle käsiteltäväksi. Ehkä KHO kuitenkin toteamastaan huolimatta mielsi valinneensa yhden ratkaisun, eikä se enää mahdollistanut muita.
Mutta kysyn edelleen: miksi tämä ratkaisu valittiin?
Mikä on lain tarkoitus?
KHO ei myöskään hyväksynyt KVL:n näkemyksiä lain tarkoituksesta, vaan piti olennaisena sitä, että varojenjakoa verotetaan lähtökohtaisesti osinkona. Luovutuksena verottaminen on siis poikkeuksellista. Valtiovarainvaliokunta oli mietinnössään mennyt toteamaan, että poikkeuksena kyseistä säännöstä tulisi tulkita suppeasti. Vaikka tällainen ajattelu tuntuu kuuluvan olennaisenakin osana nk. ”doktriiniin”, ja se löytää tiensä ajoittain myös tuomioistuimien perusteluihin, niin onhan se silkkaa sanahelinää.
Tyypillisesti vero-oikeudellisessa tulkinnassa on kyse rajanvedosta. Niin tässäkin: kyse on joko osingosta tai luovutuksesta. Vedämme siis rajaa parin luokan välissä olevaan maastoon. Jos faktat olisivat hieman erilaiset, olisimme vetämässä rajaa samojen luokkien välillä hieman enemmän vasempaan tai oikealle. Havainnollistetaan esimerkiksi näin: selvä osinko saa arvon 1, selvä luovutus arvon 100, ja käsittelemme tapausta arvolla 59. Kun luovutus on ”poikkeus”, niin suppean tulkinnan kannattaja on nopeasti vetämässä rajaa jonnekin 59:n yläpuolelle.
Mutta sama argumenttihan pätee kaikkiin arvoihin koko skaalalla! Suppean tulkinnan logiikan mukaan jokainen tulkintakysymys tulee ratkaista siten, että kyse ei ole luovutuksesta. Ei ole olemassa absoluuttista vertailukohtaa, johon nähden säännöstä pitäisi tulkita suppeasti. Ja jos olisi, niin mikä arvo ohjeella enää olisi? Eikö olisi selvää, missä raja menee – mitä silloin enää tulkitsisimme (suppeasti)?
Olennaista on, etteivät käsiteparit pääsääntö-poikkeus / laajentava-supistava argumentteina kerro meille lopulta mitään siitä, mihin raja vedetään. Siksi se on sanahelinää, argumentaatiovirhe. Edelleen: tarvitsemme sisällöllisiä perusteita.
Tällaisen perusteen KHO nähdäkseni tarjoaa todetessaan, että sen selostamalla tavalla lain tarkoituksena olisi verotus osinkona, jos jaettavien varojen yhteys ”tiettyyn pääomasijoitukseen tai tiettyihin pääomasijoituksiin jää osin epäselväksi”. Missään se ei kuitenkaan tätä varsinaisesti selosta. KHO viittaa ”selostuksellaan” epäilemättä lainaamiinsa oikeuslähteisiin. Niissä asiaa käsitellään näin:
Hallituksen esitys: ”…varojenjakoa käsiteltäisiin luovutuksena siltä osin kuin palautettava määrä vastaa yhtiöön tehdyn pääomansijoituksen määrää. Säännöstä voitaisiin soveltaa, jos asiassa esitetään luotettava selvitys siitä, että jaossa saadut varat ovat tällaisia pääomansijoituksia. (—) Niissä tilanteissa, joissa jaettavien varojen yhteys pääomansijoituksiin jää epäselväksi, varojenjako käsiteltäisiin verotuksessa osinkona.”
Valtiovarainvaliokunnan mietintö: ”Esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on lähdetty muutoin siitä, ettei säännös sovellu esimerkiksi yritysjärjestelyissä tai rahastonsiirroissa muodostuneiden oman pääoman erien jakoihin. Valiokunta pitää tätä perusteltuna, jottei verokohtelu riipu sattumasta tai verovelvollisen omasta valinnasta. Ylipäänsä, jos varojen yhteys pääomansijoituksiin jää selvityksen jälkeen epäselväksi, varojenjako on perusteltua käsitellä verotuksessa osinkona.”
Mitä näistä voi muuta sanoa, kuin että emme taida KHO:n kanssa nähdä ”silmästä silmään”. Minusta näissä kappaleissa päivänselvästi korostetaan vain sitä, että varojen tulee olla peräisin sijoituksesta. Ei niissä oteta kantaa siihen, että yhteys juuri tiettyyn sijoitukseen voisi olla epäselvä. Tämähän oli myös KHO:n lähtökohta: säännökset eivät tarjoa vastausta pohdittavaan kysymykseen.
Koko lainsäädäntöhankkeen ajatushan oli myös se, ettei voittovaroja saataisi jaettua verotuksellisesti muuten kuin osinkona. Kymmenen vuoden aikaraja sen sijaan oli valiokunnan sanoin perusteltu ”lähinnä käytännön syistä”. Nyt KHO on kuitenkin antanut aikarajalle nähdäkseni sisällöllisen merkityksen – ikään kuin lain tavoitteena olisi ollut puuttua yli 10 vuotta vanhojen sijoitusten verotukseen.
Olisin siis päätynyt erilaiseen ratkaisuun. Kerrankin vain mielikuvitus oli rajana.
Ratkaisuja mahdollisiin ongelmiin
Osakeyhtiön oman pääoman hallintaan liittyvät verosäännökset ovat verotuksessa korostuneen muodollisia. Siitä on turha syyttää pelkästään KHO:ta. Päinvastoin useissa viimeaikaisissa tapauksissa KHO on vaikuttanut suosivan sisällölliseen kallistuvia tulkintoja. Puheena olevaa päätöstä on kuitenkin vaikea yksioikoisesti luokitella. Ehkä se oli yksinkertaisesti vain päätös – ratkaisu asiaan, mikä piti ratkaista.
Ratkaisun jäljiltä SVOPin jaon verotusta koskevat säännökset ovat kuitenkin edelleen hyvin muodollisia, ja sellaisia ovat siksi mahdollisten ongelmien ratkaisutkin. Nämä voidaan jakaa etukäteisiin ja jälkikäteisiin.
Säännöksiin liittyvät tulkintaongelmat ovat jo (mm. Verohallinnon ohjeissa omaksuttujen tulkintojen vuoksi) pitkään puoltaneet etukäteistä toimintamallia, jossa jokainen SVOP-sijoitus kirjataan omalle (ala)tililleen kirjanpidossa. Tällöin kutakin sijoitusta voidaan helposti seurata ja niiden alkuperä näyttää. Varojenjakopäätöksessä varoja voidaan nimenomaisesti jakaa tietyltä tililtä. Ainakin toistaiseksi tällainen menettely on verotuksessa käsittääkseni hyväksytty.
Mitään tosiasiallista eroa tällä ei tietenkään ole siihen, että varojenjakopäätöksessä todettaisiin varoja palautettavan tiettyyn sijoitukseen liittyen. KHO:n päätöksen valossa jälkimmäinen ei kuitenkaan taida riittää. Voidaan myös kysyä riittääkö sijoitusten seuraaminen omilla tileillään, vai tulisiko kutakin sijoitusta varten perustaa ihan ikioma SVOP-rahasto (KHO piti olennaisena, että sijoitukset on tehty samaan rahastoon, josta niitä ei saatu eroteltua). Kun muoto on määräävä, on välillä turhauttavan vaikea arkijärjellä päätellä, mitä pidetään olennaisena ja mitä ei.
Jos kirjanpidossa ei ole palauttamiseen liittyviin tulkintoihin varauduttu, etukäteiseksi ratkaisuksi jäänee vain sijoitusten aktiivinen hallinnointi siten, että sijoituksia aikarajan puitteissa palautetaan ja tarvittaessa tehdään uusia sijoituksia – ei yksinkertaisesti siis päästetä sijoituksia happanemaan.
Jälkikäteisistä ratkaisuista varojenjakopäätöksen nimenomainen kohdistaminen vain johonkin sijoitukseen lienee KHO:n päätöksen myötä kuopattu. Saattaa tuohon jäädä vielä uuden ennakkoratkaisuhakemuksen arvoinen epäilys.
Jos tiukasti kerran muotoa noudatetaan, niin lienee mahdollista hallita pääomaa aktiivisesti myös siten, että sitä siirretään rahastokorotuksella sidottuun pääomaan. Sidotun pääoman palauttamista verotetaan lähtökohtaisesti luovutuksena. Se lienee kuitenkin selvemmin uuden ennakkoratkaisun paikka.
Jos mikään vastaavista ratkaisuista ei toimi, niin nykyiset sijoitukset ovat vähintäänkin osittain happamia. Tällöin voidaan lähinnä miettiä, miten saadaan tuoretta pesuvettä vatiin osumatta vanhaan.
Varmaankin selkein ratkaisu on edellä keskusteltu kirjanpitokäytäntö, jossa uudet sijoitukset kirjataan omille tileilleen. Kuten todettu, menettely vaikuttaisi tämän hetken käytännön perusteella toimivalta, mutta pitänee tuotakin lähestyä varovaisesti kierrellen. Jos ei muu auta, niin kaikki olemassa olevat sijoitukset voinee siirtää sidottuun omaan pääomaan ja aloittaa vapaan oman pääoman sijoitukset puhtaalta pöydältä.
Muitakin vaihtoehtoja saattaa olla tapauskohtaisesti keksittävissä. Osakkeenomistaja voi perustaa vaikkapa uuden yhtiön, jonka kautta lisäsijoitus tehtäisiin. Tällöin tullaan kuitenkin useamman sijoittajan problematiikkaan. Silmissä kirveleekin melkeinpä kainoon vetistelyyn saakka KHO:nkin lainaama hallituksen esityksessä demonstroitu notkea mielikuvitus. Lainsäätäjä nimenomaisesti kehotti kuvittelemaan, että monen sijoittajan tapauksessa kullekin sijoittajalle palautetaan juuri heidän vatiin kaatamansa pesuvedet. Mikä ero tällä sitten on siihen, että pohditaan vain yhden sijoittajan tekemiä useampia sijoituksia?
Mene ja tiedä, mutta ratkaisuvaihtoehtoja tuntuisi kokonaisuutena yhdistävän yksi teema: kun muotoon tarrataan, niin siitä seuraava puuhastelu on harvoin kovin tuottavaa.
Rami Karimeri
