Varainsiirtoverolakiin ehdotetut muutokset onnistuvat raapaisemaan oikeuden syvintä olemusta
Rami Karimeri käsittelee Litigaationurkassa varainsiirtoverotukseen kaavailtuja muutoksia.
Rami Karimeri käsittelee Litigaationurkassa varainsiirtoverotukseen kaavailtuja muutoksia.
Mistä on kyse?
Valtiovarainministeriö lähetti varainsiirtoverotusta koskevan hallituksen esitysluonnoksen kovin tavanomaiselle lausuntokierrokselle elokuun puolivälissä. Tiedotteessaan ministeriö juhlistaa työn tulosta: ”Esitys kuntien sote-kiinteistöjen varainsiirtoverovapaudesta lausuntokierrokselle”. Ministeriön hankesivuilla puhutaan yleisesti varainsiirtoverolain muuttamisesta, ja yhteenvedoissa viitataan taas sote-kiinteistöihin, hyvinvointialueisiin ja muihin hallinnon tuottamiin termeihin. Tuskin kamalasti liioittelen, jos väitän, että kovin moni hankekuvaus ei voi aiheuttaa yhtä vähäistä innostusta availla hankkeeseen linkitettyjä asiakirjoja.
Jos sinne asti kuitenkin pääsee, niin varsinaisessa lausuntopyynnössä asiaa taustoitetaan koko ensimmäisen sivun mitalta, jälleen sote-uudistuksiin viitaten, ikään kuin jonkinlaisena viimeisenä varoituksena: “Kohta se uni tulee, jos et lopeta.” Kuin venäläisessä kaunokirjallisuudessa, kärsivällisyys kuitenkin palkitaan. Toisella sivulla tipahtaa nimittäin massiivinen pommi.
Tuota taustoitusta vasten tulee melkoisena yllätyksenä, että samassa esityksessä ehdotetaan muitakin muutoksia varainsiirtoverolakiin, ikään kuin hieman “siinä sivussa”. Esimerkiksi liiketoimintasiirron varainsiirtoverotusta on tarkoitus yksinkertaistaa, ja veron ilmoittamisen joustavuutta tarkoitus lisätä luovutuksissa ulkomaalaisille. En kuitenkin käsittele niitä tässä sen enempää, vaikka tärkeitä muutoksia ovat nekin.
Varsinainen juonenkäänne on arvopaperin määritelmään kaavailtu muutos. Varainsiirtoveroahan maksetaan kahdenlaisten ”varojen siirrosta”: kiinteistöjen ja arvopapereiden. Nyt onkin siis tarkoitus muuttaa koko veron keskeisimpiä säännöksiä. Melkoisen sankka sote-savuverho, ainakin tällaisen tavallisen kansalaisen näkökulmasta. Onneksi Arkadianmäen päättäjät ovat tässä kouliintuneempia, eikä heidän mielenkiintonsa varmastikaan tyhjenny sote-sanoja pursuavaan taustoitukseen, kun sitä asiaa on niin maltillisesti ja kannustavassa hengessä viime vuosina pyöritelty.
Mikä tarkemmin ottaen muuttuu?
Aloitetaan historiasta. Varainsiirtoverotusta muutettiin isosti viimeksi noin kymmenen vuotta sitten. Tuolloin lakiin otettiin esimerkiksi erityiset säännökset kiinteistöosakkeiden luovutuksista. Niitä säännöksiä voidaan kiittää, kun asunto-osakkeiden kaupoissa maksetaan nykyisin 2 %:n vero osakkeiden velattomasta hinnasta. Samalla lakiin täsmennettiin, että yleensäkin arvopapereiden luovutuksissa veron määrä pitää laskea paitsi kauppahinnasta, myös tietyistä muista myyjän hyväksi tulevista suorituksista. Esimerkiksi jos käteiskaupan sijaan sovimme, että hoidan puolestasi velkasi pankille, niin tämä tulee laskea kauppahinnaksi. Käy sinänsä järkeen.
Verohallinto tulkitsi uusia säännöksiä mm. siten, että jos ns. liikeosakkeiden kaupan yhteydessä myydään osakaslainasaaminen ostajalle, tästä saamisesta maksetusta määrästä pitää myös maksaa varainsiirtovero. Tulkinta oli lievästi sanottuna ongelmallinen, kun sille ei löytynyt tukea lain muuttuneessa sanamuodossa, eikä lainasaamista myöskään voitu pitää arvopaperina, jonka luovutuksesta veroa ylipäätään pitäisi maksella. Näillä perusteilla korkein hallinto-oikeus tyrmäsikin Verohallinnon tulkinnat vuoden 2019 lopulla antamissaan päätöksissä.
Nyt luonnostellulla hallituksen esityksellä on tarkoitus puuttua tähän tilanteeseen ja säätää lainasaamisen myynti varainsiirtoverolliseksi silloin, kun se tapahtuu muun arvopaperin – eli esimerkiksi osakkeiden – kaupan yhteydessä. Suomeksi: osakaslainat lisätään veropohjaan. Asian voi ajatella myös niin, että vero maksetaan yrityskaupan yhteydessä samasta summasta riippumatta siitä, onko myyjä rahoittanut myytävää yhtiötä omalla vai vieraalla pääomalla.
Olkoon niin. Tähän epäilemättä liittyy yksityiskohtia, joita vielä lausunnoissa viilataan. Katsotaan mihin lopullinen teksti asettuu, mutta iso kuva on edellä mainittu. Ehkä on syytä samalla mainita, että lakia olisi tarkoitus soveltaa luonnoksen perusteella jo ehkä lokakuun jostain päivästä alkaen, mutta tämä jäänee niin ikään täsmennettäväksi. Tulee joka tapauksessa kiire saada kaupat vireille, jos nykyisiä sääntöjä haluaa soveltaa.
Esitysluonnos vie parhaimmillaan syvälle oikeuden olemukseen
Tämän kirjoituksen sai aikaan esitysluonnoksen parissakin kohdassa viljelty hyvin syvälliseksi osoittautuva ajatus. Pelkään, ettei se saa sen ansaitsemaa huomiota, eikä ehkä saanut kyseistä ajatusta kirjoitettaessakaan. Luonnoksen luonnostelija esittää ajatuksen yhdessä kohtaa näin:
”Muutoksen tarkoituksena on palauttaa ennen korkeimman hallinto-oikeuden äänestysratkaisua KHO 2019:121 vallinnutta, vuoden 2013 muutoksilla tavoiteltua veropohjaa laajentanutta oikeustilaa.”
Kyse on siis tietyn oikeustilan palauttamisesta. Joku oikeustila on muinoin vallinnut ja korkein hallinto-oikeus on mennyt sitä muuttamaan.
Kaikkein konservatiivisimmat Doktriinin vartijat varmastikin järkyttyvät: tuomioistuinhan soveltaa oikeutta. Oikeus on siis jotain, minkä tuomioistuin kovalla työllään löytää ummehtuneen kirjan lehdiltä tai käytäviltään muihin aerosoleihin sekoittuneena. Ei tuomioistuin silloin oikeutta tietenkään muuta!
Myös maltillisesti modernimmat Doktriinin vartijat varmaankin vauhkoontuvat: tuomioistuinhan tulkitsee lain sanamuotoa ja tukeutuu muihin oikeuslähteisiin tarvittaessa. Nyt sanamuoto ei ollut erityisen epäselvä – oikeustila on siis koko ajan pysynyt samana!
Noh, tällaisen yksinkertaistetun Doktriinin parjaamisen ohella itselleni kiinnostavinta esitysluonnoksen ajatuksessa on kuitenkin viittaus aiemmilla muutoksilla tavoiteltuun oikeustilaan. Eikö oikeustila nimenomaan ole juuri sitä, mitä lainsäätäjä on pyrkinyt viestimään? Kun lainsäätäjä tekee säännön, se kommunikoi sen kirjoittamalla sen paperille. Muitakin metodeja lienee olemassa, mutta kirjoitettu kieli on ilmeisesti ajan saatossa osoittautunut vaikkapa pantomiimia tehokkaammaksi. Sääntö ei siis ole sama, kuin mitä siitä kerrotaan. Vaikka tässä on muutama mutka vedetty suoraksi, niin asian voin mieltää näin: vaikka kuinka kuvailisit vaatteitasi, niin se kuvailu tuskin pitää lämpimänä, kuten sadun keisarikin lopulta huomasi.
Esitysluonnoksen ajatus on tässä mielessä minusta lähtökohdiltaan aivan oikea. Lopulta oikeus on sitä, mitä lainsäätäjä on tarkoittanut. Tämä on tietysti vain liukas taskulampun valoa ikuisesti pakeneva tavoite.
Esitysluonnoksen ajatus ei kuitenkaan tässä tilanteessa ollut oikea, koska se törmää Doktriiniin. Vaikka lainsäätäjän tavoitteet olisivat kirkkaat kuin vesi – enkä sano, että tässä olivat – se ei välttämättä riitä.
Varainsiirtoverotuksessa usein ajatellaan, että itseverotuksena velvoitteet pitäisi pystyä lukemaan nimenomaan laista. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että lain esitöihin piilotetut tavoitteet, mahdollisesta selkeydestään huolimatta, eivät voi kuvastaa vallitsevaa oikeustilaa, jos niitä ei saada sovitettua lain sanamuotoon. Ehkä tämä on perusteltua. Kansalaisilta ei voida edellyttää liikaa.
Sanamuodon ja tarkoituksen ristiriita tarkoittaa silloin varainsiirtoverotuksessa vain sitä, että lainsäätäjä epäonnistui kommunikaatiossa. Lainsäätäjä on pyrkinyt kiteyttämään tarkoituksensa lain sanamuotoon ja selittänyt sitä tarkemmin esitöissä. Tietynlaisissa olosuhteissa kiteytys ja sen selitys voivat kuitenkin vaikuttaa epäjohdonmukaisilta.
Siinä ei ole mitään erikoista – jälleen pari mutkaa oikomalla samasta asiasta on kyse, kun joku pyytää meitä keskustelun lomassa vaikkapa selventämään jotain aikaisempaa toteamustamme. Lainsäätäjältä jälkikäteinen kysely ei kuitenkaan onnistu. Tuomioistumien tehtävänä on silloin ottaa kantaa siihen, onko lainsäätäjän sanavalinta mennyt niin pahasti puihin, että olisi kohtuutonta noudattaa lainsäätäjän tarkoitusta. Lievästi ylevämmin termein vastakkain ovat siis tunnollisuus lakia (l. lainsäätäjän tahtoa) kohtaan ja verovelvollisen perusteltujen odotusten suojaaminen.
Tuomioistuimen tehtävä on siis paljon muuta kuin lain sanamuodon tulkintaa. Usein se on sääntöjen tuottamista siinä rajatussa tilassa, jonka lainsäätäjän syystä tai toisesta epäonnistunut kommunikaatio jälkeensä jättää.
