PWC Uutishuone

Jakamisen riemua

Asuin lapsuuteni kerrostalossa, sille ajalle tyypillisessä lähiössä, joka oli Suomen teollistuessa muodostunut teollisuuslaitoksen viereen. Työläiskortteli vilisi lapsia ja oli selvää, että jokainen pallo tennispallosta rantapalloon käytettiin peleissä viimeiseen paikkaamiseen asti. Jos pallon onnellinen omistaja lähti muita ennen kotiin, jäi pallo palvelemaan jäljelle jääneitä pelaajia ja oli käytössä jälleen seuraavana päivänä koulun jälkeen. Lajilla ei ollut niinkään väliä.

Joulun aikaan muistaakseni oli aina lunta ja paljon. Oli tai ei, joulupukille asia ei tuottanut ongelmia, koska talossamme oli joulupukin kamat. Luulen, että äitini oli tehnyt sen punaisen pitkän takin, jossa oli karvapuuhka. Asuun kuului muhkea joulupukin hattu ja sen alta pursuava kihara peruukki, joka oli ehkä Salmisten. Silmälasit olivat jonkun isoäidin ja tuohinen kontti b-rapun Karjala-friikin. Kengät olivat muistaakseni sen, joka rekvisiitan alla kulloinkin oli. Ja kengät vaihtuivat helman alla nopeasti, parinkymmenen minuutin performanssin jälkeen oli seuraavan lapsikatraan vuoro. Roolipeliin osallistui myös niitä, joiden jälkikasvu oli menettänyt uskonsa Korvatunturin hyväntekijään. Palkkioita ei maksettu edes heille, mutta joskus pukki saattoi saada piparin tai mehuglögin, jos lauluvihko oli ohut ja lasten huomio lahjoissa.

Nykyisessä kielenkäytössä toteutimme jakamistaloutta, niin kuin sitä toteutettiin monissa asioissa ympäristössä joka päivä. Samoja pukin kamoja käytin hieman päivitettynä muutama vuosi myöhemmin urheiluseurani pukkipalvelussa ja vielä myöhemmin tehtyäni opiskeluaikoina rahapulassa pukin keikkoja omaan piikkiin. Palkkioni jaoin tosin kuskini Hartsan kanssa. Se ei ollut jakamistaloutta; ainoa mitä jaoimme oli hyvää mieltä ja todennäköisesti helpotusta siitä, että joulun suorittaminen alkoi olla loppusuoralla.

Urheiluseuramme pukkipalvelu oli iso ja kannattava, vain sesongin lyhyys esti seuran vaurastumisen. Ammatinharjoittamiseni oli myös määrätietoista: ilmoitus paikallislehdessä ja viuhka kaupan seinällä varmistivat kiireen iltapäiväkolmesta puoleen yöhön. Bensat olivat varmaan Hartsan isän ostamat, joten katteet olivat kohdallaan. Uutuutena silloin oli pukin keppi, jonka löysin kaverini sedän metsästä käydessämme noutamassa muutaman kuusenalun myytäväksi lähikaupan parkkipaikalla. Se että käytin ylimääräistä kapasiteettia ja laitoin makaavan omaisuuden liikkeeseen ei tehnyt siitä jakamistaloutta. Minä hyödyin tekemisestäni ja niin hyötyi urheiluseurammekin, mutta sen tulo oli vapautettu verosta.

Jakamistalous oli syntynyt jo tuhansia vuosia aikaisemmin, kun ihmisten oli jaettava toistensa kanssa omaisuuttaan ja työtään elääkseen. Synkkä talous sai aikaan 1990-luvulla Suomessa kirppisbuumin: jokainen jäähalli, varastotila ja pysäköintilaitos oli täynnä kierrätettävää tavaraa – joko tarpeettomaksi käynyttä tai rahapulassa myytäväksi laitettua. Kierrätystalous tuli kaupunkiin, mutta oliko kysymys jakamisesta? Samankaltaisesta ilmiöstä kun on kysymys avoimessa lähdekoodissa tai Wikipediassa. Ihmiset myivät ansaitakseen jonkun kolmannen osapuolen tarjoamalla alustalla eli kirppispaikalla. Osalla myyjistä saattoi olla toiminnalleen yhteisöllinen tai ekologinen selitys, mutta yhtä kaikki he myivät joko tarpeettomiksi jääneitä tavaroita tai saamiaan lahjoja, tai ostivat viereiseltä pöydältä aamulla myydäkseen tavarat paremmalla hinnalla iltapäivällä. Kysymys oli ansainnasta ja vastikkeellisuudesta, ei pyyteettömyydestä.

Yhtä vähän perinteistä jakamistaloutta on nykyisissä sähköisissä alustoissa ja sovelluksissa, appeissa. Seminaarista toiseen kuulee digigurujen kertovan suuresta käsittämättömän valtavasta diginatiivin sukupolven innovaatiosta, koko elinkeinotoiminnan disruptiosta. Saattaa se sitä ollakin, mutta liiketoimintamallien häkellyttävä muutos se ei ainakaan ole. Sovellus, jolla kutsutaan taksi, vuokrataan huoneisto tai auto, tilataan siivoja tai pyykinpesu on yhtä vähän jakamistaloutta kuin vastaanottoajan varaaminen lääkäriltä. Varsinaista liiketoimintaa appit eivät kehitä, vai onko henkilökuljetus, siivous, autonvuokraus tai majoitus parantunut laadultaan sähköisten markkinapaikkojen myötä?

Kuuluisimmille ja suosituimmille uusille alustoille on ominaista, että internet-toimijoina ne ovat luonteeltaan globaaleja. Toimintamallillaan, jossa ne hoitavat yksityishenkilöiden puolesta laskutuksen ja maksuliikenteen ne muodostavat valmiin alustan toimijoille, joilla ei ole halua eikä aina kykyäkään hoitaa toiminnastaan aiheutuvia velvollisuuksiaan yhteiskuntaa kohtaan. Tähän liittynee yleinen toimintamallin ihannointi: jakamistalous koetaan vastaiskuksi valtioiden harjoittamalle ylisääntelylle. Jakamistaloussovellukset ja -ratkaisut ovatkin luonteeltaan erinomaisia helpottamaan liiketoiminnan harjoittamista, mutta alustat joissa vastiketta vastaan vuokrataan tai tuotetaan palvelua kilpailluilla markkinoilla maksamatta veroja, ovat harmaata taloutta. Ylisääntelyn vastakohta ei ole anarkia. Eivät jakamistalouden suorittavat portaat ole uuden maailman Robin Hoodeja. He ovat taloudellisesti ja rationaalisesti toimivia ihmisiä, jotka hyödyntävät osaamistaan ja omaisuuttaan. Ja siitä pitää maksaa verot niin kuin yrittäjätkin tekevät. Yrittäjä jakaa iloa ja hyvää siinä kuin jakotaloustoimijatkin ja maksaa vielä iloksemme erilaisia veroja.

Jos yritys välittää rakennuspalveluja, se joutuu armottoman kovan sääntelyn piiriin. Sen toimintaa valvovat erityisen tarkasti AVI-keskukset ja verottaja. Saman valvonnan piirissä pitäisi olla myös palvelut, joita välitetään appien kautta. Eihän oikeasti taksikuski, joka välitetään sähköisen alustan kautta, ole jakamassa mitään ylimääräistä resurssia. Hän on ansaitsemassa siinä kuin kollegansa, joka ajaa autoa, jonka katolla on keltainen valo. Jälkimmäinen maksaa veronsa Suomeen, kuten tekee myös taksikeskus joka ajon välittää.

Useissa maissa ilmiö on räjähtänyt ja verottaja on ryhtynyt tosissaan selvittämään uuden ammatinharjoittajakunnan toimintaa, esimerkkeinä tästä Australia ja Englanti. Liikettä ei kannata yrittää muuttaa, mutta uusienkin yrittäjien on ideologiastaan riippumatta osallistuttava yhteiskuntamme rahoittamiseen veroja maksamalla niin kauan kun muutkin niitä maksavat. Muuten seurauksena on, että et saakaan taksia silloin kun tarvitset, kun vapaita ”resursseja” ei ole auton ollessa isin tai työnantajan käytössä. Yksityisasuntojen vuokraaminen on ekologisesti ja kansantalouden kannalta kannatettavaa, mutta epärehellinen kilpailu ei saa karkottaa yrittäjiä, jotka tarjoavat pakettiin myös palvelun, vaikkapa aamiaisen ja huoltomiehen korjaamaan toimimattoman suihkun.