Litigaationurkka: Joku tolkku se pitää olla verotuksessakin – näkökulmia keskusteluun verotuksen ankaruudesta
Tällä kertaa Rami Karimeri pohtii Litigaationurkassaan perustuslakivaliokunnan hiljattain lausunnossaan käsittelemää verotuksen ankaruutta ja sille mahdollisesti löytyviä rajoja. Valiokunta on karkeasti ottaen linjannut, että jossain vaiheessa verotus saattaa hävitä kamppailussa omaisuudensuojalle, mutta ei vielä.
Tällä kertaa Rami Karimeri pohtii Litigaationurkassaan perustuslakivaliokunnan hiljattain lausunnossaan käsittelemää verotuksen ankaruutta ja sille mahdollisesti löytyviä rajoja. Valiokunta on karkeasti ottaen linjannut, että jossain vaiheessa verotus saattaa hävitä kamppailussa omaisuudensuojalle, mutta ei vielä.
Helsingin sanomien uutisoinnin mukaan esimerkiksi professori Ossa piti lausuntoa ”erittäin merkittävänä”, mutta uutinen ei kerro miksi. Tähän blogiin kimmoke syntyikin samassa mediassa lausuntoa käsitelleen Raution kolumnista. Rautiokin pitää lausuntoa merkittävänä, ja sen poliittisesti merkittävänä ulottuvuutena sitä, että lausunnon perusteella ”ansiot ovat kansalaisen omaisuutta, jota saa verottaa vain oikeudenmukaisesti”.
Keskustelun kohde on kuitenkin syytä jäsentää tarkemmin. Raution mainitsema oikeudenmukaisuus liittyy selvemmin verovelvollisten yhdenvertaiseen kohteluun. Verotuksen yhteydessä puhutaan usein verotuksen horisontaalisesta ja vertikaalisesta neutraalisuudesta. Edellisellä tarkoitetaan karkeasti sitä, että samassa tuloluokassa olevat maksavat saman verran veroa. Jälkimmäinen taas kertoo, miten verotaakka tulisi jakaa enemmän ja vähemmän tienaavien kesken. Suomen ratkaisuun viitataan usein ns. ”veronmaksukykyisyyden” periaatteena. Ne, kenellä on varaa, maksavat siis muidenkin puolesta.
Perustuslakivaliokunta on ottanut usein kantaa verolakeihin nimenomaan yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Tarkastelin näitä ulottuvuuksia blogissani keskellä koronakurimusta, kun mietin, miksi koronarajoituksia oli niin hankala saada läpi perusoikeuksien vuoksi, mutta verolait tuntuvat menevän mukinoitta läpi.
Tuoreessa lausunnossaankin valiokunta kyllä tunnisti, että verotukseen liittyviä asioita on edelleen syytä tarkastella myös yhdenvertaisuuden ja syrjinnän näkökulmasta, mutta lausui lopulta vain omaisuudensuojasta. Omaisuudensuojaan liittyvä tarkastelu ei nähdäkseni liity Raution mainitsemaan oikeudenmukaisuuteen, ainakaan konventionaalisesti määriteltynä. Oikeudenmukaisuutta kaivataan, kun jaetaan tiettyä verotaakkaa veronmaksajien välillä. Omaisuudensuojassa on kyse yksittäisen maksajan oikeudesta pitää kiinni omastaan. Ankarakaan verotus ei ole ”epäoikeudenmukaista”, ellei samalla tulotasolla oleva naapuri selviä vähemmällä.
Perustuslakivaliokunnan lausunnon taustalla lienee ollut se, että aiemmat omaisuudensuojaan kohdistuvat lausunnot alkoivat olemaan vanhoja. Näissä verotuksen tasoa on arvioitu erityisesti ns. konfiskatorisen verotuksen kiellon näkökulmasta. Nykyistä perustuslakia edeltävänä aikana viritellyn doktriinin jonkinlaisena alkeellisena sisältönä voidaan pitää ajatusta siitä, ettei verotusta tulisi säätää niin ankaraksi, että veronmaksuvelvollisuuksien täyttäminen edellyttäisi omaisuuden myyntiä.
Tämä vaikuttaa pinnallisesti selkeältä. Voidaan kai sanoa, että kiellon mukaan veroaste ei saisi nousta yli 100 %:n. Raja vaikuttaisi siis absoluuttiselta – maamerkki, joka ei liiku poliittisten tuulien mukana. Ongelmia on toki monia, ja ne voitaisiin ehkä verotuskielellä jakaa laajuus- arvostus-, jaksotus- ja kohdistamiskysymyksiksi. Selkokielellä: miten veroaste lasketaan? Otetaanko huomioon esimerkiksi kaikki vuoden tulot? Miksi ei esimerkiksi viiden vuoden tuloja tai vain yhden tapahtuman? Tarkoitetaanko kaikilla tuloilla taloudellisia tuloja, veronalaisia tuloja, tuloverotuksessa veronalaisia tuloja, tietyn tuloverotuksen säännöksen mukaisia tuloja vai jotain muuta?
Kysymyksiä voisi esittää useita lisää ja osaa näistä perustuslakivaliokunta on aiemmassa lausuntokäytännössään päässyt pohtimaankin. Tuolloin harkinnassa on kuitenkin painotettu erityisesti kolmea näkökulmaa. Ensinnäkin olennaisena on pidetty verovelvollisen omien valintojen merkitystä. Perustuslakivaliokunta on mm. katsonut, että jos kerran verotuksen kohteena on tietyn määrän ylittävä määrä kanoja kanalassa, niin voihan ylimenevät myydä. Tuo käy vielä jotenkin järkeen, olettaen, että ostajia löytyy. Sen sijaan vaikeampi on valiokunnan ajatus siitä, että rakentamaton kiinteistö voidaan myydä siihen kohdistuvan veron välttämiseksi. Vero kun seuraa kiinteistöä.
Toisena olennaisena kriteerinä on pidetty sitä, onko verotus taannehtivaa. Tätä ei ole nimenomaisesti oikeusjärjestelmässämme kielletty. Valiokunta onkin katsonut, että ainakaan vähäiset poikkeukset eivät ole ongelmallisia. Jonkinlaista epätäsmällistä kokonaisharkintaa siis.
Viimeisenä kriteerinä on pohdittu, voidaanko veroa pitää omaisuuden korvauksettomana ottamisena valtiolle. Tarkimmat varmaankin tunnistavat, että kehämäistä argumentaatiota ainakin lähennellään, kun konfiskatorista verotusta määritellään melkeinpä synonyymien kautta.
Valiokunta ei vaikuta keksineen kriteerille täsmällisempää sisältöä. Tarpeenhan olisi arvioida nimenomaan sitä, mikä on korvauksetonta ja mikä ei. Tätä ei kuitenkaan mielekkäästi voida ratkaista kysymällä, minkälaista vastiketta veronmaksaja kussakin tilanteessa konkreettisesti saa verovaroin kustannetuista julkisista hyödykkeistä. Kun verolla kerättyjä varoja ei useimmiten ole korvamerkitty tiettyyn käyttöön, tällainen arviointi on mahdotonta. Veron tarkoitus on yleensä vain budjetin rahoittaminen. Joko on siis sanottava, että kaikki verotus on omaisuuden korvauksetonta ottamista valtiolle, tai sukellettava epämääräiseen julkisen ja yksityisen edun periaatteelliseen punnintaan. Tässä jälkimmäisessä arvioinnissa luovutaan kiinteän rajapyykin ajatuksesta ja siirrytään poliittiselle pelialueelle.
Tätä punnintaa valiokunta nyt tuoreessa lausunnossaan nimenomaan peräänkuuluttaa: ”[verotus omaisuuden suojan rajoituksena] ei saa mennä pitemmälle kuin on perusteltua ottaen huomioon rajoituksen taustalla olevan yhteiskunnallisen intressin painavuus suhteessa rajoitettavan oikeushyvään”. Ajatus vaikuttaa siis siltä, että konfiskatorisuus on (kuten aiemminkin) suhteellista.
Valiokunta jatkaa myös jossain määrin kehämäisen argumentaation ja absoluuttisen rajapyykin perinnettä todetessaan, että ”mitä lähemmäksi [verotuksen] konfiskatorisuutta tullaan, sitä painavampia perusteluita lain tueksi on esitettävä”. Jos konfiskatorisuus kuitenkin on suhteellista, eikä absoluuttista rajaa siis ole, niin eikö kyse ole vain siitä, että tapauskohtaisesti punnitaan, onko verotus perusteltua ”oikeasuhtaisuuden näkökulmasta”? Tämän arvioinnin sisältö jää edelleen aivan yhtä epäselväksi, kuin aiemmissa lausunnoissa nelisen vuosikymmentä sitten. Omanlaisensa tolkku on varmastikin esitettävissä päivän (tai vuosituhannen) poliittisista tuulista riippuen sille, että verotetaan ankarammin ja valtion rooli taloudessa on suurempi, ja myös sille, että verotetaan kevyemmin ja valtion roolia pienennetään.
Tämä on yksinkertaisesti hyvin käsinkosketeltava esimerkki oikeusjärjestelmän ja poliittisen järjestelmän liitoskohdasta – siitä, mistä poliitiinen järjestelmä ”vuotaa” oikeusjärjestelmän puolelle. Perustuslain epämääräiset standardit, kuten oikeasuhtaisuus, saavat aina aikansa mukaisen merkityksen. Mitään uutta, yllättävää tai edes merkittävää tästä valiokunnan lausunnosta on kuitenkin vaikea löytää.
