PWC Uutishuone

Litigaationurkka: Tuomioistuimetko totuutta etsimässä?

Tällä kertaa litigaationurkassa Rami Karimeri pohtii totuuden merkitystä verotukseen liittyvissä tuomioistuinprosesseissa.

Litigaationurkka

Luin kesällä Helsingin Sanomien Visiossa 9.7.2022 julkaistun Matti Tyynysniemen kolumnin ”Totuuden etsijät”. Tyynysniemi pohti erityisesti median ja toimittajan työtä ”totuuden tuottamisen menetelmänä”, ammentaen erityisesti Amber Heardin ja Johnny Deppin välisen oikeudenkäynnin käsittelystä mediassa. Kontrastina toimittajan työlle Tyynysniemi pyöritteli ajatusta siitä, että oikeusprosessi toimittajan työn tavoin tähtäisi totuuteen. 

Päältäpäin tuo vaikuttaa mukavalta ajatukselta: työnnetään koneeseen läjä totuusarvoltaan vaihtelevaa tavaraa ja jonkun ajan päästä ruudulle räpsähtää totuus, millä kaiketi tässä tarkoitetaan jonkinlaisia objektiivisia faktoja – esimerkiksi tarkkaa kuvausta siitä, mitä tietyssä tilanteessa on tapahtunut. On tietysti selvää, ettei täydelliseen tarkkuuteen koskaan päästä. Tuomioistuimen, sen paremmin kuin toimittajankaan, resurssit eivät ole rajattomat. Tähän lopputulemaan pääsee myös Tyynysniemi.

Tämänkertaisen litigaationurkan aiheena jatkaisin arviointia kuitenkin hieman syvemmälle. Väitän, ettei oikeusprosessissa tällaiseen faktisen totuuden ideaaliin oikeastaan edes pyritä. Totuuskoneen heikkoudet ovat lopulta inhimillisiä: jonkun on ohjelmoitava kone, eli kerrottava sille minkälaista ”totuutta” kulloinkin etsitään, ja jonkun on syötettävä tavara koneeseen. Näiden ajatusten nyanssien pukemiseksi välillä hyvinkin vaikeaselkoiseen muotoon on luotu kokonainen oikeudellinen tieteenala, mutta ei anneta sen lannistaa tämän päivän ponnisteluja. Tarkastelen ajatuksia hieman lähemmin erityisesti verotukseen liittyvien tuomioistuinprosessien näkökulmasta.

Vero-oikeuden totuus on valikoivaa

Verojärjestelmä voidaan mieltää yhtenä isona ohjelmana, joka koodaa kaikki universumin faktat jonkinlaiseen järjestykseen. Jos hieman yksinkertaistetaan, ohjelma kertoo meille, onko joidenkin faktojen perusteella maksettava veroa vai ei.

Tarvitaan kuitenkin koodi, eli jonkun on päätettävä, mitkä faktat joutuvat verolle. Verojärjestelmä ei ole luonnollinen osa universumia, eikä se erityisemmin yritä sitä edes jäljitellä. Emme törmää sienimetsällä käyttöomaisuusosakkeisiin eikä osinkoja metaforista merkitystä lukuun ottamatta sada taivaalta.

Mutta ovathan käyttöomaisuusosakkeet sekä osingot nekin faktoja, tai ainakin niiden yhdistelmiä. Jotain ulkoisesti varmistettavissa olevaa siis pitää tapahtua, jotta ohjelma ylipäänsä pyörii. Olennaista on kuitenkin se, että verojärjestelmä – kuten mikä tahansa muukin oikeudenala – pilkkoo todellisuuden keinotekoisesti. Tarkoitan tällä ehkä suurin piirtein sitä, että vero-oikeudessa ei pyritä klassifioimaan luontoa sen omista lähtökohdista, tutkimalla ja havainnoimalla. Vero-oikeudessa luonto sullotaan laatikoihin, jos nyt ei mielivaltaisesti, niin kunkin päivän poliittisista lähtökohdista. Kun sääntö tulee osaksi vero-oikeutta, on sinänsä sama mistä ja miksi se siihen putkahti. Ohjelma koodaa jatkossa sen mukaisesti. ”Totuus” tuleekin suodatetuksi tämän keinotekoisen verojärjestelmän linssin läpi. 

Metaforiin mieltyneenä ehdotan vielä seuraavaa. Ajatellaan vaikkapa maalausta tietystä historiallisesta tapahtumasta. Näitä on esittävän taiteen galleriat ja museot pulloillaan. Unohdetaan kuitenkin romantiikan taiteelliset vapaudet ja oletetaan, että kyseinen maalaus noudattelee realismin ihanteita. On ensinnäkin selvää, että vaikka maalaus olisi kappelin katon kokoinen, jokaista yksityiskohtaa siihen ei saada. Olennaisempaa kuitenkin on, että vero-oikeus on kuin maalauksen päälle huolellisesti aseteltu sapluuna, joka saattaa yhdestä kohtaa paljastaa brodeerattuun silkkisukkaan verhotun säären ja palan viheriöivää nurmea, toisesta kohtaa ilta-auringon värjäämän pilven reunan ja puolet kellertävästä lierihatusta. Säännöt verottavat vain joitain faktoja. 

Tuleeko edes valikoiva totuus esiin oikeusprosessissa?

Tyynysniemen ajatuksena tuntui olevan, että oikeusprosessin menettelysäännöksien vuoksi kaikkia osapuolia kuullaan tasapuolisesti, jolloin kaikki näkökulmat tulevat esiin, ja jostain näiden lomasta tuomioistuin löytää totuuden. Jos edellä päädyttiin siihen, että tarkkaan totuuteen ei päästä eikä sitä edes haeta, oikeusprosessissa ei myöskään nähdäkseni ole kovinkaan vahvoja pyrkimyksiä päästä edes valikoivaan totuuteen. Jos jotain, niin ajatuksessa on enemmän perää hallintoprosesseissa kuin Tyynysniemen viittaamissa riita-asioissa.

Mietitään kuitenkin ensin riita-asioita. Vaikka tässä mentäneen hieman tekniselle puolelle, on syytä ymmärtää ensinnäkin ero nk. oikeustosiseikkojen ja niistä annettavan näytön välillä. Oletetaan vaikkapa, että veroa pitäisi maksaa aina, kun astuu ruoholle, mutta vain kesällä, ja jos sataa. Näistä kaikista oikeustosiseikoista voimme riidellä ja esittää niistä näyttöä. Kuvassa näkyy sääri ja ruohoa – voinemme olettaa, että sääri jatkuu jalkaan, joka on astunut ruoholle. Lierihattu ja ruoho itsessään viittaavat kesään ja pilvi – vaikkakin ilta-auringossa – oli sen verran tumma, että varmastikin satoi; ruohokin vaikutti sateen painamalta.

Sanoisin siis, että ylipäätään tyypillisempää on riidellä siitä, mitä selvät faktat osoittavat, kuin itse faktoista. Faktat tulevat esiin vain tarvittaessa – kun jostain väitteestä on riitaa. Näyttö on tietyssä mielessä toissijainen seikka: pelkällä näytöllä ei tee mitään, vaan näytön on tuettava sitä, mitä väitetään. Äärimmillään ainakin nk. dispositiivisissa asioissa tämä voitaisiin esittää näin: toinen osapuoli voi väittää mitä päättömämpiä seikkoja, ja ellei niitä riitauteta, niistä muodostuu prosessin ”totuus”. Vaihtoehtoisesti: vaikka kaikki faktat olisivat riidattomia, niistä tehtävät päätelmät eivät välttämättä ole.

Toinen erityisesti riita-asioihin liittyvä totuutta suodattava seikka on, että prosessin tekniset säännöt määrittävät esimerkiksi milloin ja miten mihinkin seikkaan on vedottava, jos sen haluaa saada huomioiduksi, ja minkälainen näyttö näistä väitteistä katsotaan riittäväksi. Koko prosessi perustuu ajatukselle siitä, että oikeutta hakevan tulee perustella väitteensä sääntöjen mukaisesti. Merkittävätkin faktat ja väitteet saattavat jäädä esittämättä tai huomioimatta pelkästään prosessin sääntöjen vuoksi.

Verotuksessa oikeusprosessi toimii jokseenkin eri tavoin. Hallintolainkäytön puolella asian selvittäminen on ylipäätään vaihtelevissa määrin yhtenä tuomioistuimen tehtävänä. Haetaan ”oikeaa” eli lain mukaista lopputulosta. Tällekin on tiedekunnissa ehditty miettiä järkeenkäypiä perusteita. Tuomioistuimet valvovat hallinnon puuhia. Verovelvollisten on viime kädessä pystyttävä saattamaan asiansa valvonnan piiriin ilman kalliita avustajia. Hallintoprosessin erityispiirteet verrattuna riita-asioihin liittyvät myös osittain siihen, että prosessissa on ikään kuin vain yksi osapuoli. Siinä, missä riita-asiassa vaaditaan toiselta jotain, hallintoprosessissa vaaditaan vain jotain. Oikeutta kuitenkin molemmissa, kaiketi. 

Veroprosessissa tämä miellyttävän yksinkertainen asetelma on kuitenkin menty sotkemaan. Vastakkain ovat veronsaajat ja verovelvolliset. Onhan yhden vaatimus poissa toiselta, eikä asia tässä mielessä poikkea kovin tavattomasti siitä, onko jokin velka olemassa vai ei. Veroprosessi elää siis jonkinlaista erikoista kaksoiselämää. Se haikailee yöt television käräjädraamojen glooriasta, mutta matkustaa aamuisin raitiovaunulla esikaupunkiin töihin hallinto-oikeuden virastomitallisille työpöydille. 

Asetelma ei ole vailla merkitystä, sikäli kuin totuutta mietitään. Tyypillisesti veroprosessi siirtyy tuomioistuimen puolelle, kun Verohallinnon (sisältäen tässä oikaisulautakunnan) päätöksestä valitetaan. Prosessin erikoisuus piilee siinä, että kumpikaan prosessin osapuolista ei tuota päätöstä tehnyt. Kun valituksessa siis perustellaan, miksi päätös on lainvastainen, niin toinen osapuoli keskittyy lähinnä valituksen perustelujen mahdollisimman täydelliseen sekoittamiseen. Tässä vaiheessa prosessi siis ainakin jossain määrin erkanee sen alkuperäisestä kohteesta. Tämän jälkeen seuraa vielä vastaselitys, jossa viimeistään valittaja joutuu miettimään, reagoidako sivusta tulleeseen huuteluun vai pysyäkö ytimessä. Prosessia leimaa jonkinlainen säännöttömyys tai jäsentymättömyys. Mihin kaikkeen pitää itse vedota ja mitä tuomioistuin harkitsee viran puolesta? Mitä sitten, jos vastapuoli esittää omiaan? Tämä on jonkinlaista pseudoriitelyä, jossa usein puhutaan vain ”vastapuolen” ohi.

Totuus – sikäli kuin se ymmärretään faktoina – on veroprosessissa edellä esittämästäni huolimatta mielestäni riita-asioita välittömämmin ideaalina läsnä. Tarkoitan tällä erityisesti sitä, että oikeustosiseikkojen ja niistä esitettävän näytön välinen raja vuotaa, välillä runsaastikin. Tämä johtuu osittain prosessisääntöjen väljyydestä, mutta ehkä myös vero-oikeuden sääntöjen luonteesta. Tuomioistuimissa suoritetaan jonkinlaista ”kokonaisharkintaa”, jossa tuomioistuin ei ole sidottu osapuolten väitteisiin. Osapuolet eivät voi tehokkaasti vaikkapa sopia, että jostain seikasta ei ole riitaa, vaikka tällaista riita-asioista periytyvää kieltä usein kirjelmissä käytetäänkin. 

Tuomioistuinkin hämmentää tätä prosessisääntelyn epämääräisyyttä sivuuttamalla jotkin asiat vain toteamalla perusteluissaan, että ”eihän sellaista ollut edes esitetty tai väitetty”. Tämä liittyy osittain siihen, että hallintotuomioistuimet eivät veroasioissa juurikaan ryhdy asioita itse selvittämään, vaan palauttavat asiat tarvittaessa viranomaisille päätettäväksi. Tuomioistuimet siis arvioivat vain oliko päätöksen taustaksi tehty selvitys riittävää, mitä selvityksestä voitiin oikeudellisesti päätellä, ja mitä päättelystä oikeudellisesti seuraa.

Ehkä vetäisin tämän yhteen näin: jos riita-asioiden totuus oikeastaan muodostetaan vasta oikeudenkäynnissä, niin veropuolella tuomioistuimissa keskitytään totuuden tuottamisen sijaan asioiden oikeudelliseen puoleen. Metaforaa jatkaakseni veropuolella riidellään siitä, minkälainen sapluuna tulisi leikata tai mihin se tulisi tarkalleen ottaen asettaa. Kun sapluunaa siirretään, vero-oikeuden totuus näyttää erilaiselta. Aiemmin peitetyt faktat muuttuvatkin merkityksellisiksi. 

Mihin tuomioistuinprosessilla pyritään?

Prosessilla on monta funktiota. Yksi näistä liittyy puhtaasti oikeusturvaan. Viranomaisten päätöksille on tarjottu talon puolesta riippumaton valvoja. Toinen funktio liittyy läheisesti riidanratkaisuun. Suurin osa vero-oikeuden ”riidoista” liittyy nähdäkseni sääntöjen kielellisen ilmaisun epätäsmällisyyteen. Vaikka kyse ei siis ole riidasta siinä mielessä, että yksi haluaisi toiselta jotain, osapuolten oikeudet riippuvat siitä, mikä sisältö säännölle annetaan. Jollakin taholla tulee yksinkertaisesti olla lopullinen valta päättää, mihin sapluuna asetetaan. 

Prosessissa ei sen sijaan ole kyse totuuskoneesta. Totuuden etsimisestä on pidettävä erillään sen päättäminen, mitä faktoista voidaan oikeudellisesti päätellä. Näistä molemmista taas on pidettävä erillään sen määrääminen, mitä faktoista tehdyistä päätelmistä seuraa. Toimittaja voi ehkä ylläpitää työssään ihannetta, jossa faktoja suodatetaan mahdollisimman hyvin eri intressien välillä tasapainoillen – niin sanotusti tuodaan totuus esiin ja korkeintaan hellävaraisesti tönäistään lukija johtopäätöksiin. Tuomioistuinprosessi oikeastaan alkaa siitä, missä toimittaja nostaa jalat pöydälle. 

Karrikoiden ja vähätellen sanoisin, että verotuksessa tuomioistuinprosessi tarjoaa osapuolille – verovelvolliselle ja veronsaajalle – vain sivuroolin, jossa molemmat esittävät hissipuheen oikeasta ratkaisusta. Parhaalla puheella voi kuitenkin saada jalkansa oven rakoon.