Mietteitä verojen perinnästä ja verovelvollisen oikeusturvakeinoista veroriidan aikana

Verovelka on suoraan ulosottokelpoista. Tällä tarkoitetaan olennaisilta osin sitä, että verotusta koskevan päätöksen ei tarvitse olla lainvoimainen ennen kuin siihen liittyvä verovelka voidaan periä ulosottoteitse. Vaikka päätökseen haettaisiin muutosta, on vero lähtökohtaisesti maksettava.

Näin korona-aikana nojatuolista käsin saatavilla oleva tutkimusmateriaali kertoo, että näin on asia ollut Suomessa suurin piirtein vuodesta 1668. Samoille vuosikymmenille osuvien laajahkojen noitavainojen perusteella voitaneen ainakin varovaisesti otaksua, että verovelvollisen oikeusturvaan liittyvät näkökulmat tuskin aiheuttivat tuolloin kovinkaan olennaista poliittista päänvaivaa. Entäpä 350 vuotta myöhemmin – pakkohan liberaalissa oikeusvaltiossa asian on olla toisin?

Voiko verovelvollinen estää verojen perinnän veroriidan aikana?

Riitely verotuksesta alkaa yleensä Verohallinnon päätöksellä, jolla veroa määrätään maksettavaksi enemmän kuin tekisi perustellusti mieli. Itsenäisen Suomen aikaisella verovelvollisella on ainakin sodan jälkeisistä vuosikymmenistä lähtien ollut karkeasti kaksi vaihtoehtoa ulosoton välttämiseksi: määrätyn veron maksaminen tai ulosottoa koskevan keskeytysmääräyksen, eli nk. täytäntöönpanokiellon, hakeminen.

Harkinta vaihtoehtojen välillä on luonteeltaan taloudellista, mihin liittyykin nykyisen järjestelmän ensimmäinen ja usein kritisoitu epäkohta: maksetulle verolle saadaan mahdollisen palautuksen yhteydessä tällä hetkellä 0,5 % korko, kun maksamattomalle verolle perittävä korko on hieman lannistavasti 14-kertainen (7 %). Halvan rahan aikakaudella valinta osuu siis usein veron maksuun.

Sivuhuomiona todettakoon, että kun viranomaista ei juuri veroriidoissa oikeudenkäyntikulujen korvaajaksi määrätä, niin tarkkaavainen verovelvollinen ymmärtänee viranomaisen riitelykuluriskin olevan kohtalaisen pieni. Lainsäätäjän luottamus hyvän hallinnon periaatteiden toteutumiseen käytännössä on rautainen.

Kaikissa tapauksissa veroa ei kuitenkaan haluta maksaa, ja joissain tapauksissa tähän ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta. Tällöin vaihtoehtona on hakea täytäntöönpanokieltoa. Jos kielto myönnetään (käytännössä kynnys on hyvin matala) ja unohdetaan hyvitys- ja viivästyskoron väliin jäävä kirahvin mentävä aukko, niin verovelvollisen oikeusturva vaikuttaisi olevan kohtalaisen hyvällä mallilla.

Mutta. Verotus on enemmän tai vähemmän taivaankappaleiden pyöreähköjen liikkeiden rytmissä toistuva prosessi. Uusia veroja tulee maksuun, vaikka edellisistä olisikin riitaa. Kun uudet verot maksetaan samaan laariin, niin laarin haltija mielellään ottaa aiemmat saatavansa päältä pois. Sama koskee veronpalautuksia; miksi palauttaa, jos on velkaa, mistä kuitata. Jos tilannetta ei lainkaan kontrolloitaisi, olisi riidanalaiset verot pian maksettu ja riidattomat myöhässä (ja nopeasti ulosotossa). Mikä virka silloin jää täytäntöönpanokiellolle?

Tämä vaikuttaisi karkeasti ottaen olleen lainmukainen tilanne vuoteen 2017 saakka, eli lähes 350 vuoden ajan siitä, kun Kruunu innovoi verojen suoran ulosottokelpoisuuden kassavirtansa tehostamiseksi. Laki tarjosi jo hieman tätä ennen joitain mahdollisuuksia suorittaa tiettyjä veroja eri laareihin, mutta viimekädessä sen merkitys oli (ja on edelleen) rajallinen. Vuoden 2017 alusta voimaan tulleessa veronkantolaissa kuitenkin viimein todettiin, että mihin hyvänsä laariin suoritettua maksua tai veronpalautusta ei ilman verovelvollisen lupaa voida käyttää sellaisen veron suoritukseksi, jonka täytäntöönpano on kielletty. Verovelvollisen oikeusturva vaikuttaisi taas olevan kohtalaisen hyvällä mallilla.

Mutta. Laissa mainittu kielto koskee vain sellaisia veroja, joiden täytäntöönpano on kokonaan kielletty. Ikävä kyllä laki sallii täytäntöönpanon kiellon vain osittain. Kohtalaisen yleistä on esimerkiksi keskeytysmääräyksen muotoilu siten, että ulosotto on sallittu, mutta myynti tai tilitys kielletty. Vouti voi siis hakea kitaran seinältä, mutta joutuu soittelemaan sitä varovasti työhuoneessaan, kunnes riita on ratkaistu.

Verovelvollisen oikeusturva saattaa usein riippua velkojan harkinnasta

Täytäntöönpanokiellon määräämiseen kokonaan tai vain osittain liittyy harkintaa. On punnittava myös veronsaajan etuja. Saadaanko verovelka lopulta perittyä, jos omaisuutta ei heti ulosmitata? Ehtiikö velka vanhentua? Jos todellista huolta perinnän onnistumisesta ei ole, ei liene mitään perusteita määrätä vain osittaista täytäntöönpanokieltoa. Täytäntöönpanokielto saadaankin aina täytenä voimaan asettamalla verovelalle kattava vakuus.

Kuten verojen maksu riidan alkaessa, täyden vakuuden asettaminen ei välttämättä syystä tai toisesta tule kysymykseen. Tällöin täytäntöönpanokiellon sisältö jää riippumaan viranomaisen harkinnasta. Kieltoa haetaan samalta viranomaiselta, jolta haetaan muutosta. Kun ensimmäinen instanssi on useimmiten oikaisulautakunta, niin täytäntöönpanokiellosta päättää siinä vaiheessa Verohallinto. Tarkkaavainen verovelvollinen huomannee Verohallinnon olevan myös velkoja.

Kuten todettu, lainsäätäjän luottamus hyvän hallinnon periaatteiden toteutumiseen käytännössä on rautainen. Näihin periaatteisiin lukeutuvat oikeusturvanäkökulmat vaikuttaisivat selvästi puoltavan sitä, että lähtökohtana tulisi olla kiellon määrääminen täytenä, ellei poikkeamiseen ole erityisiä perusteita.