Käsittelen tässä kirjoituksessa muutamia valikoituja ja keskeisiä osinkotulon määritelmän tulkintaan tuloverotuksessa liittyviä kehityksiä noin puolentoista vuosikymmenen ajalta.
Osingon käsite lienee ollut tuloverotuksessa usein korostuvan ”muodon” linnakkeista suurin ja kaunein. Perustukset suojaisalle tyyssijalle on luotu vuosikymmenten saatossa, mutta viimeinen vallihauta viimeisteltiin vuonna 2008 kahdessa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa.
Ensimmäinen ratkaisuista (KHO 2008:6) koski ns. lääkäriyhtiöstä saatavaa varojenjakoa. Yhtiön oli tarkoitus toimia siten, että osinkoa jaettaisiin kunkin lääkärin henkilökohtaisen kustannuspaikan tuloksen perusteella. Korkein hallinto-oikeus katsoi ”lainsäädännön nykytila” huomioiden, että selvästi työpanokseen perustuvaa osinkoa tuli verottaa kuitenkin osinkona.
Harvasta parin sanan mittaisesta KHO:n ilmaisusta on saatu oikeuskirjallisuudessa ja litigaatiokirjelmissä yhtä paljon hupia. Ehkä KHO viittasi 1990-luvun alussa toteutettuun tuloverojärjestelmän kokonaisuudistukseen. Tuolloin oli hyvin lainsäätäjän tiedossa, että järjestelmään ”tarvitaan säännöt sen estämiseksi, että tosiasiassa työpanoksesta suoritettavaa korvausta maksettaisiin pääomatuloksi luettavana eränä”.
Lainsäätäjä totesikin sisällyttäneensä lakiin yksityiskohtaiset säännökset rajamaastoon sijoittuvien tulojen verotuksesta. Työpanososingoista ei tuolloin kuitenkaan huomattu säännellä.
Lääkäriyhtiötapaus ratkaistiin äänin 3–2. Vähemmistöön jääneet oikeusneuvokset katsoivat jo tuolloin, että sopimusvapauden lisääntyessä (kaiketi viitaten tuolloin vastikään uudistettuun osakeyhtiölakiin) verosäännösten tulkinnan tulisi mukautua järjestelmän ulkopuoliseen kehitykseen. Oltiin tällaisesta avant garde -ajattelusta mitä mieltä hyvänsä, osakeyhtiölaki oli sallinut vastaavat yhtiöjärjestysmääräykset jo useamman vuosikymmenen ajan, eli mistään merkittävästä ”etunojasta” ei tässäkään tulkinnassa olisi ollut kyse.
Toinen puolustuksen kannalta elintärkeistä ratkaisuista (KHO 2008:77) koski väliosingon verotusta. Uusittu osakeyhtiölaki oli mahdollistanut osingonjaon myös kesken tilikautta laadittavan välitilinpäätöksen perusteella. KHO totesi painokkaasti, että
”[v]erolakeihin ei sisälly osingon määritelmää. Osingon käsitteen sisältö perustuu verolainsäädännössä lähtökohtaisesti osakeyhtiölain säännöksiin, kun verolaissa ei ole toisin säädetty”.
Kun osingon verotusta koskevia säännöksiä ei myöskään ollut muutettu uuden osakeyhtiölain säätämisen jälkeen, väliosinkoa oli verotettava (tietyin edellytyksin) osinkona.
Voidaan toki perustellusti kysyä, miksi KHO:lle oli niin selvää, että osingon käsitteen tulisi verotuksessa perustua osakeyhtiölain säännöksiin.
Osingon käsitteiden välillä ei ole kirjoitusasun lisäksi mitään välttämätöntä tai luonnollista yhteyttä (vanhassa osakeyhtiölaissa ei sinänsä edes käytetty termiä ”osinko”, vaan puhuttiin varojenjaosta). Yhtiö- ja vero-oikeuden kontekstit ovat hyvin erilaiset.
Viitseliäämpi tutkimus varmaankin paljastaisi, että perusteet näin suoraviivaiselle tulkinnalle oli luotu jo aiempina vuosikymmeninä, mutta päättelyn avaaminen olisi voinut silti olla paikallaan. Perustelujen puuttuessa päätös vaikuttaa kategoriselta: osingon verotus sen muodon mukaisesti sai mainituilla päätöksillä hyvin vahvan suojan. Laskusilta ylös ja puolustusasemiin.
Hyökkäykset alkoivat kuitenkin käytännössä välittömästi kahdesta suunnasta. Ensinnäkin voidaan kysyä, tulisiko kaikki muodollisesti osingonjaon kriteerit täyttävä varojenjako verottaa osinkotulona. Toisaalta voidaan kysyä, tulisiko osinkotulona verottaa myös jotain muuta kuin osinkoa. Tarkastelen näitä alla yksitellen.
Ensimmäinen hyökkäys tuli yllättäen sisältäpäin, puolustuksen arkkitehdiltä eli lainsäätäjältä. Lääkäriyhtiötapaus osoitti muurin olevan liian korkea ja tähän reagoitiin ripeästi. Työpanososinkoja koskevat säännökset tulivat voimaan vuoden 2010 alusta. Työpanokseen perustuvaa osinkoa piti verottaa ansiotulona. Lainsäätäjä vaikuttaa tuolloin myös kohtalaisen selväsanaisesti näpäyttäneen esitöissä KHO:ta huomauttaessaan (jo toistamiseen sitten 90-luvun kokonaisuudistuksen) osingon ja ansiotulon väliin jäävästä verosuunnittelun insentiivistä sekä mahdollisuudesta soveltaa osingonjakotilanteissa veronkiertosäännöstä.
Ilmeisesti KHO kuunteli kritiikkiä, sillä se muutaman vuoden päästä teki työtä käskettyä (toki riippumattoman asemansa edellyttämän harkinnan perusteella) johdon holding-yhtiötä koskevassa ratkaisussaan (KHO 2014:66). Ratkaisussa katsottiin, että johdolle suunnatusta ”kannustinjärjestelmästä” saatavaa tuloa tuli sen kertymistavasta huolimatta pitää ansiotulona.
Erityisesti osinkojen osalta ratkaisu tuntuu karkealta ja se vaikuttaisi johtavan useisiin järjestelmän systematiikan näkökulmasta hiertäviin tilanteisiin. Joka tapauksessa ratkaisun perusteella oli selvää, että osinkoa ei aina veroteta osinkona.
Vaikka mennään aiheesta hieman sivuun, todettakoon, että KHO:lle tuotiin myöhemmin tarjottimella mahdollisuus vielä laajempaan synninpäästöön ja se käytti tilaisuuden hyväkseen (taas äänestyksellä 3–2). Kyse oli jälleen lääkäriyhtiötapauksesta (KHO 2018:40). Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin kommandiittiyhtiö, johon uudehkot työpanososinkoa koskevat säännökset eivät ainakaan kovin ilmeisesti soveltuneet (koska kommandiittiyhtiö ei jaa osinkoa). KHO katsoi kuitenkin, että työpanoksen perusteella kertyvää tuloa tulisi verottaa työpanososinkona.
Jotta asia ei jää kiireisimmiltäkään huomaamatta, kohtalaisen mahtipontista tässä oli se, että KHO sovelsi veronkiertonormia voidakseen soveltaa työpanososinkosääntöjä. Nämä taas säädettiin pitkälti siksi, että aiemman lääkäriyhtiöratkaisun yhteydessä veronkiertosäännöstä ei sovellettu: uudet säännökset ottivat veronkiertonormin paikan. Nyt siis sovellettiin veronkiertonormia kahdessa kerroksessa. Tuskinpa lainsäätäjä enää kuittailee.
Edellä esitetyissä ratkaisuissa on ollut karkeasti kyse tilanteista, joissa yhtiön työntekijä on samalla yhtiön omistaja. Yhtiöstä saatua tuloa on pyritty saamaan ansiotuloverotusta kevyemmän osinkoverotuksen piiriin. Toinen kokonaisuus koskee sen sijaan puhtaasti osakkeenomistajan verotusta. Tyypillistä tapauksille on, että niissä pyritään pois osinkoverotuksen piiristä.
Ensimmäinen isku tuli jälleen lainsäätäjän kädestä. Uusi osakeyhtiölaki oli jossain määrin uudistanut oman pääoman hallinnan keinoja. Varoja voitiin vapaammin merkitä sijoitetun vapaan oman pääoman (SVOP) rahastoon ja jakaa sieltä osakkeenomistajille. Tällainen varojenjako ei muodollisesti oikeastaan poikennut osingonjaosta, joten muoto oli jo lähtökohtaisesti huono tunnusmerkki. Osingon käsitteeseen oli tullut särö. Puolustuksessa oli valuvika.
Paremman puutteessa verotuskäytännössä kehiteltiin doktriineja uusille instrumenteille, kunnes lainsäätäjä vuodesta 2014 alkaen päätti, että julkisen osakeyhtiön varojenjakoa SVOP-rahastosta tuli verottaa osinkona ja yksityistenkin osakeyhtiöiden kohdalla tästä tuli pääsääntö. Jos kriittisen lukijan kulmakarvat nousivat, kun edellä väitettiin, ettei yhtiö- ja vero-oikeuden käsitteillä ole mitään välttämätöntä yhteyttä, niin lainsäätäjä vaikuttaa ainakin tämän hyväksyneen.
KHO:n taholta ratkaisuja on kuitenkin saatu odottaa – olihan KHO kuitenkin puolustuksen sinetöinyt, eikä sitä heti parane murentaa. Tänä vuonna on kuitenkin alkanut tapahtua ja KHO on antanut jo kaksi merkittävää puolustusta rapauttavaa ratkaisua.
Joitain viikkoja sitten KHO antoi ratkaisunsa (KHO 2020:116) scrip dividend -asiassa. Osakkeenomistajalla oli mahdollisuus valita rahana maksettavan osingon sijaan osakeanti. Ratkaisun perustelujen alku oli silmiinpistävän tutun oloinen:
”Tuloverolaissa ei ole tarkasti määritelty osingon käsitettä.”
Lue myös: Pohdintoja scrip dividend -järjestelyn verotuksesta
KHO jatkoi tästä kuitenkin täysin eri suuntaan kuin vuonna 2008. KHO viittasi mm. siihen, että SVOP-rahastosta tapahtuvaa varojenjakoakin verotetaan osinkona ja siihen, että muitakin kuin käteisellä maksettavia osinkoja voidaan verottaa osinkona. KHO katsoi, että annista syntyvää etuutta tuli verottaa osinkotulona.
On vaikea sanoa, mikä olosuhteissa oli näinkin kriittisesti erilaista kuin vuoden 2008 lääkäriyhtiötapauksessa.
Kyse oli taas äänestysratkaisusta, nyt äänin 4–1. Ehkä tuomioistuin (tai ainakin sen enemmistö) oli yksinkertaisesti kypsynyt niille ajatuksille, jotka vähemmän konservatiivinen vähemmistö vuonna 2008 jo esitti. Ehkä verolakia voitaisiin tulkita ajan hengen mukaisesti.
Jos näin on, niin loputkin oikeusneuvokset kääntyivät nopeasti, sillä tuoreemmassa yksimielisessä ratkaisussaan (KHO 2020:127) KHO katsoi, että kun julkinen yhtiö jakoi rahaosingon sijaan osinkona omistamiaan toisen yhtiön osakkeita ja maksoi osakkeenomistajien vastuulla olevan varainsiirtoveron, maksettua veroa oli pidettävä osakkeenomistajan saamana ”voitonjaon luonteisena etuutena” (ks. myös aiempi päätös KHO 2015:84) ja verotettava osinkotulona.
”Voitonjaon luonteinen etuus” vaikuttaisi olevan huomattavan kaukana muodollisesta osingon määritelmästä. Ilmaisulle on myös ratkaisussa kehitetty hieman historiaa viittauksilla aiempiin päätöksiin. Jos tästä muodostuu uusi doktriini, niin muodon suurimman ja kauneimman linnakkeen päällä liehunee parhaillaan valkoinen lippu.
