PWC Uutishuone

Suomen tulee antaa maksuaikaa liiketoimintasiirrosta määrättävälle verolle

Euroopan unionin tuomioistuin katsoi, että Suomen verotusvallan ulkopuolella tapahtuvan liiketoimintasiirron verottaminen ja veron maksuunpaneminen välittömästi siirtovuonna rajoittaa sijoittautumisvapautta.

Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) katsoi 23.11.2017 antamassaan ennakkoratkaisussaan asiassa C-292/16, A Oy, että arvonnousujen verottaminen ja maksuunpaneminen välittömästi liiketoimintasiirron tapahtumisvuonna, kun varat siirtyvät pois Suomen verotusvallasta, rajoitti EU:n perustamissopimuksen turvaamaa sijoittautumisvapautta siltä osin, kuin lainsäädäntö ei salli veron maksuunpanon siirtämistä myöhempään ajankohtaan. Vastaavassa liiketoimintasiirrossa kotimaisten yhtiöiden välillä tällaisia arvonnousuja verotetaan vasta sillä hetkellä, kun liiketoimintasiirrossa siirrettyjä varoja vastaanottanut taho luovuttaa ne edelleen.

Suomalainen A Oy oli siirtänyt liiketoimintasiirtona Itävallassa sijaitsevan kiinteän toimipaikkansa itävaltalaiselle yhtiölle saaden vastikkeeksi itävaltalaisen yhtiön osakkeita. A Oy:lle oli samalta vuodelta toimitetussa verotuksessa määrätty ja maksuunpantu vero järjestelyn yhteydessä ilmenneistä arvonnousuista.

Asiassa riidatonta oli, että kyseessä on yritysjärjestelydirektiivin tarkoittama liiketoimintasiirto ja että järjestelyn yhteydessä ilmenneiden kiinteän toimipaikan arvonnousujen verottaminen kuuluu direktiivin soveltamisalaan. Näin ollen ja EU:n perustamissopimuksen estämättä Suomella on tietyin edellytyksin oikeus verottaa tällaisen liiketoimintasiirron yhteydessä syntyviä tuloja ja arvonnousuja. Direktiivissä ei sen sijaan ole säännöksiä ajankohdasta, jona suoritettava vero on pantava maksuun. Jäsenvaltion tulee EUT:n mukaan antaa tällaiset säännökset itsenäisesti, mutta unionin oikeutta noudattaen.

Suomalainen lainsäädäntö ei tällaisessa tilanteessa anna verovelvolliselle mahdollisuutta valita, maksetaanko vero välittömästi vai siirretäänkö kyseisen määrän maksaminen myöhempään ajankohtaan (mahdollisten korkoseuraamusten kera). EUT katsoi ratkaisussaan, että vaikka sijoittautumisoikeuden rajoitus on oikeutettu, koska sillä turvataan jäsenvaltioiden välinen verotusvallan jaon säilyminen, se on suhteellisuusperiaatteen vastainen edellä mainitusta syystä.

Verovelvolliselle tulee siten tämän ratkaisun perusteella tarjota vaihtoehto lykätä veron maksua myös rajat ylittävissä liiketoimintasiirroissa.

Oletettavaa on, että verolainsäädäntöä muutetaan siten, että verovelvolliselle myönnetään maksuaikaa veron suorittamiselle. Nähtäväksi jää, millaisen lykkääntymisedun verovelvollinen tällaisessa tilanteessa saa; EUT:n oikeuskäytännön valossa on mahdollista, että viiden vuoden maksuaika katsotaan riittäväksi. Mielenkiintoista on myös se, miten KHO tulevan ratkaisunsa lykkääntymisedusta muotoilee ottamatta liian suurta lainsäätäjän roolia.