Verohallinnon esittämä jäähyväisvero ja sen oikeudellinen perusta

Jäähyväisvero voisi käytännössä tarkoittaa Suomen verotusoikeutta luonnollisen henkilön varallisuuteen sillä hetkellä, kun tämä muuttaa pois Suomesta. Esimerkiksi niin, että hänet pakotettaisiin asettamaan vakuus, kuten pankkitakaus, varallisuutensa tulevien luovutusvoittoverojen varalle. Tällöin Suomen Verohallinnolla olisi konkreettinen vakuus siitä, että vaikka henkilö muuttaa pois Suomesta, voisi vakuuksia tarvittaessa käyttää veron perimiseen, kun luovutusvoitto aikanaan realisoituu. Vastaavasti tällaisessa järjestelmässä luovutustappion tulisi aiheuttaa vastaavansuuruinen vakuuden vapautus omistajansa käyttöön.

Verotushetkenä toimisi siis yhtäältä Suomesta poismuuttohetki vakuuksien asettamisen osalta, mutta toisaalta luovutusvoiton realisointihetki veron maksuunpanon osalta. Mikäli verotushetkenä käytettäisiin vain realisointihetkeä ilman vakuuksia, voisi verosopimuksen verotuksellisen asuinpaikan tulkinta estää Suomen Verohallintoa verottamasta kyseistä henkilöä tuona hetkenä, jolloin hän olisi voinut jo poistua Suomen verotusoikeuden piiristä. Tai vaikka realisointihetki edeltäisikin verotuksellista poismuuttoa, voisi verosaatavien perintä olla epävarmaa ilman vakuuksia.

Verohallinnon ylitarkastaja Hannu Kuortti on maininnut Iltalehden 18.3.2015 julkaisemassa haastattelussa, että hänen tulkintansa mukaisesti jäähyväisvero on EU-säännösten mukainen, jos vero kannetaan vasta todellisen omaisuuden luovutuksen yhteydessä ja jos myös arvonalentuminen otetaan huomioon veroa määrättäessä. Kuortin mukaan vakuuden asettaminen takaisi Suomen Verohallinnon tosiasiallisen toimivallan myös Suomen ulkopuolelle muuttaneiden henkilöiden verotuksen osalta. Hän ei kuitenkaan ota erikseen kantaa onko vakuuden asettamisvaatimus EU-säännösten mukainen.

Komission tiedonannossa neuvostolle (19.12.2006/825) mainitaan EY-tuomioistuimen 11.3.2004 antaman tuomio Lasteyrie du Saillant -tapauksessa sijoittautumisvapauden tulkinnasta ja Ranskan lainsäädännöstä, joka verotti arvopapereiden realisoitumatonta arvonnousua verovelvollisen luonnollisen henkilön muuttaessa verotuksellisen asuinpaikkansa pois Ranskasta. EY-tuomioistuin katsoi, että Ranskasta muuttavaa henkilöä syrjittiin suhteessa maassa verotuksellisesti pysyviin henkilöihin. Tämä rajoitti myös henkilöiden vapaata liikkuvuutta. Vastaavasti vaikka verojen maksua olisikin lykätty vakuuden asettamisen nojalla vasta luovutusvoiton realisoitumishetkeen, kuten muillakin verovelvollisilla, olisi se silti estänyt vakuuden asettajaa hyötymään vakuudeksi annetuista varoista, mikä olisi asettanut hänet epätasa-arvoiseen asemaan suhteessa muihin verovelvollisiin. Täten verosaatavien varmistaminen olisi aiheuttanut verovelvolliselle suhteettomia kustannuksia.

EY-tuomioistuin kuitenkin vahvistaa tuomiossaan, että EU-oikeus ei estä nk. ”jäähyväisveron” perimistä jäsenvaltiosta toiseen jäsenvaltioon muutettaessa, mikäli kyseinen normisto ei johda veron välittömään perimiseen muuton yhteydessä eikä verojen lykkäämiselle aseteta muita ehtoja, kuten vakuusmaksua.

Tämän tiedonannon ja tuomion valossa on selvää, että mikäli vakuutta tullaan edellyttämään, asettaa se vähintäänkin vaatimuksia Verohallinnolle vakuuden asettamisesta aiheutuneiden kulujen jälkikäteiselle korvaamiselle. Lisäksi esimerkiksi arvopapereiden kaksinkertaisen verotuksen estämiseksi olisi myös Suomen verosopimusverkostoa mahdollisesti uusittava.