Veronkierron monet muodot

Paatuneimmatkin yritysvihaajat heräävät ihmettelemään, ketkä ovat tarinan hyviksiä ja ketkä pahoja verosuunnittelijoita. Kaikkien oppikirjojen mukaan verotus on jäsenvaltion suvereeni oikeus. Komission puuttuminen oikeustoimikelpoisen valtion ja vakavaraisen miljoonien omistajien yhtiön väliseen sopimukseen hämmästyttää. Jarno Laaksosen kirjoittamasta artikkelista saa hyvän kuvan asian kompleksisuudesta. Mustavalkoinen rätkätys isojen pahojen yhtiöiden veronkiertämisestä on säälittävää ääntenkalastelua liian vaikean asian edessä. Yritys, olkoon se kuinka iso tahansa, on kohtuuttoman tukalassa tilanteessa kun itsenäisten valtioiden kanssa kirjallisesti lakiin perustuvat sovitut asiat riitautetaan ja johtavat pahimmillaan mantereiden väliseen kauppasotaan, jossa yritys on ainoa maksaja.

Apple-kohun alle jäi YLEn nostama kotimainen veronkiertokohina, jossa tikun nokkaan laitettiin Ahvenanmaan erityisasema arvonlisäverotuksessa. Veronkierrosta tuomituksi joutuivat nimeltä mainittuna kustantajat, jotka myyvät kirjoja Ahvenanmaalta siten kuin laissa Ahvenanmaan maakuntaa koskevista poikkeuksista arvonlisä- ja valmisteverolainsäädäntöön on tarkoituksella säädetty. Noin pitkäniminen laki ei synny vahingossa.  Kyllä lainsäätäjä on ollut katala hyväksyessään moisen lain.

Kuvaan tässä lyhyesti mistä on kysymys: Ensinnäkin liittyessään Euroopan unionin jäseneksi Suomi halusi jättää Ahvenanmaan vero- ja tulliliiton ulkopuolelle pääasiassa verosyistä. En tunnista muita syitä. Menettely mahdollisti edelleen nk. tax free -myynnin jatkumisen matkustajalauttaliikenteessä. Eikö varustamojen olisikaan pitänyt hyödyntää valtion neuvottelemaa etua? Vai olisiko vain ulkomaalaisten varustamojen oikeus hyödyntää veroetu? Pitäisikö matkustajien pidättäytyä nauttimasta ruokaa ja juomaa aluksilla tai ostamasta tuliaisia, koska alusten pysähtymiselle Ahvenanmaalla tuskin on aina logistista perustetta? Voimme vain todeta, että mantereella tai saaressa toimiva ravintola on verotuksellisesti huonommassa asemassa kuin uivat ravintolat. Pitäisikö varustamojen lopettaa tämän vuoksi ravintolatoiminta? Miksi ihmeessä matalan marginaalin ja pienen kielialueen kustantaja ei saisi käyttää lainsäätäjän tarkoituksellisesti säätämää lakia hyväkseen?

Toisekseen Euroopan unioni on lähinnä hallinnollisista syistä säätänyt, että jäsenvaltioilla on mahdollisuus katsoa verovapaiksi vähäarvoisiksi lähetyksiksi maahantuonnissa tavarat, joiden arvo on enintään 22 euroa. Euroopan unioni eli siis sen 28 jäsenvaltiota ovat ilmaisseet tahtonsa. Tätä verovapautta on sovellettu tehokkaasti EU:n ulkopuolisten valtioiden lisäksi veroalueen ulkopuolelta veroalueelle tapahtuvaan myyntiin. Esimerkiksi Kanaalisaaret ovat toimineet vuosikymmeniä piilolinssien, mustesäiliöiden, musiikkitallenteiden, partaterien ja muiden vähäarvoisten tavaroiden logistiikkakeskuksena. Syynä ei ole kehittynyt logistiikkainfra vaan yksinkertaisesti EU:n oma tahto pienentää hallinnollisia kuluja.

Näennäisestä hallinnollisista säästöistä on syntynyt suora taloudellinen etu EU:n ulkopuolisille valtioille. EU:n maantieteellisten rajojen sisällä olevat poikkeusalueet kuten Ahvenanmaa, Kanaalisaaret, Kanarian saaret, Helgoland ja muut vastaavat alueet ovat pieni verovuoto tässä kokonaisuudessa. Pakettilähetysten verottamatta jättämiselle ei nykymaailmassa ole mitään järkevää perustetta. Toisaalta on parempi, että liiketoiminta on EU:n sisällä olevissa veroalueen ulkopuolisissa paikoissa kuten Ahvenanmaalla kuin EU:n ulkopuolella. Toiminnasta jää paljon verotuloja jäsenvaltioihin muun verotuksen myötä.

Teknisesti asia olisi helppo ratkaista, koska digituotteiden B2C-kaupassa unionin ulkopuolelta tulevat on jo pitkään pakotettu rekisteröitymään verovelvolliseksi jossain jäsenvaltiossa. Verovapaan arvorajan poistaminen pakettikaupassa on tahdon eikä taidon kysymys.

Politiikasta kuuluisa kolmas pointti on sisäkaupan syrjivyys Suomelle. Korkean arvonlisäverokannan Suomi kärsii siitä, että muualle EU:hun sijoittuneet yhtiöt voivat myydä 35 tuhanteen euroon saakka kalenterivuosittain tavaraa oman maansa verokannalla kuluttajille Suomeen. Tosiasiassa Verohallinnon verkkokauppavalvonnan projekti on saanut haaviinsa 200 ulkomaalaista verkkokauppiasta (lue toisesta jäsenvaltiosta tulevaa yritystä), jotka ovat jättäneet rekisteröitymättä Suomeen verovelvolliseksi, vaikka rekisteröitymisrajat ovat ylittyneet moninkertaisesti. Toive siitä että muiden jäsenvaltioiden verotarkastuksissa valvottaisiin Suomen menettämiä veroeuroja on naiivi, koska tarkastaja tyytynee siihen, että oma työnantaja on saanut verotulot käyttöönsä. Verohallinnon hanke skannata ja tukkia verkkokaupan verovuoto on vuoden veroteko. EU:n sisäisen B2C-kaupan arvonlisäverohaasteet ratkaistiin sähköisten tuotteiden osalta jo pari vuotta sitten verottamalla hyödykkeiden myynti ostajan kotimaassa. Kun siirrytään nollatoleranssiin pakettikaupassakin, kasvaa suomalaisten nettikauppojen kilpailukyky kohisten ja silloin kaupalla on mahdollista myös investoida niiden kehittämiseen. Verkkokauppaa on vaikea kehittää, jos annetaan veroetu kilpailijoille.

Alun kysymys koski kuitenkin sitä, milloin ja miksi työtä luoville yhtiöille yritetään iskeä veronkiertäjän leima. Kun valtiot kutsuvat karkeloihin, on yritysten vaikea kieltäytyä avusta. Ovathan valtiot tehneet paljon selvittelyä, tutkimusta ja laittaneet vielä toimeksi asioita antaakseen yhtiöille boostia verotuksen kautta. Miksi sitä ei saisi hyödyntää? Kansantalouden kannalta olisi kertakaikkisen tyhmää jättää tällainen houkutin käyttämättä. Se olisi todellista tuhlausta. Houkutin toimii niin kauan kun Euroopan unionissa on niin typerät säännöt, että ulkopuolisille tarjotaan mahdollisuutta myydä verotta kuluttajille samaa tavaraa kun omat yhtiöt joutuvat maksamaan jopa neljänneksen hinnassa arvonlisäveroa.

Suomi toimikoon omista itsekkäistä lähtökohdista aktiivisena muutosjohtajana EU:ssa siten, että brexitin jälkeen jokainen Englannista tullut paketti verotetaan rajallamme. Sen jälkeen on verotuksen kannalta sama lähteekö tavara Tampereelle Maarianhaminasta vai Maskusta.