Kummitus nimeltä Lexel

Muistatko vielä vuodelta 2021 KHO:n ennakkopäätökset, jotka koskivat osakkeiden hankintavelan vähennyskelpoisuutta (KHO 2021:178 ja KHO 2021:179 – päätöksiä on tarkasteltu tarkemmin täällä)? Päätöksissään KHO vaikutti vetävän rajan suurin piirtein siten, että rakenteen suunnittelu verotehokkaaksi oli sallittua, kun se tapahtui ennen osakkeiden hankintaa riippumattomalta osapuolelta. Sen sijaan hankinnan jälkeisiä, konsernin sisäisiä järjestelyitä ei hyväksytty, jos ne johtivat veroetuun eikä niille ollut selviä liiketaloudellisia perusteita. Jälkimmäisessä tilanteessa järjestelyjä pidettiin keinotekoisina.

Mutta mitä onkaan keinotekoisuus? Ehkäpä tässä välissä lyhyt oppimäärä riittää. Termi lienee tarttunut kotimaiseen keskusteluun EU-tuomioistuimen ratkaisuista, tai ainakin se on EU-oikeudellisen keskustelun kautta iskostunut veronkiertoa koskevan jargonin valtavirtaan. Mitään nimenomaista vastinetta sillä ei kotimaisessa lainsäädännössä taida kuitenkaan olla. Veronkiertosäännöksemme sen sijaan viittaa muotoon, joka ei vastaa asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta, tai toimenpiteisiin, joihin ryhdytään verosta vapautumiseksi.

EU-tuomioistuimen käytännöstä tyypillisimmin viitataan asiaan Cadbury Schweppes. Siinä tuomioistuin totesi, että kansallisilla säännöksillä voidaan rajoittaa perusvapauksia, jos niiden tavoitteena on estää ilman taloudellista todellisuuspohjaa olevia, puhtaasti keinotekoisia järjestelyjä sen veron kiertämiseksi, joka olisi normaalisti maksettava. Keinotekoisuus linkittyy siis veron kiertämiseen ja se vaikuttaisi kattavan samoja elementtejä kuin kansallinen veronkiertosäännöksemme.

Keinotekoisuutta on arvioitu myös muissa EU-tuomioistuimen tuomioissa (joitain nyt relevantteja näkökulmia olen avannut täällä). Asiassa Lexel oli kyse korkovähennysrajoituksista, joiden osana vähennysoikeus voitiin evätä, jos velkasuhteen pääasiallisena syynä (75 % tai enemmän) oli veroedun tavoittelu. EU-tuomioistuin viittasi tuomioonsa asiassa Cadbury Schweppes ja totesi sen jälkeen, että vaikka kyseessä olisi ”täysin keinotekoinen järjestely vailla todellisia liiketaloudellisia syitä, suhteellisuusperiaate edellyttää, että korkojen vähennysoikeuden epääminen rajoittuu korkojen siihen osaan, joka ylittää sen, mistä olisi sovittu, jos sopimuspuolten välillä ei olisi ollut erityistä suhdetta”.

Tämän EUT:n toteamuksen merkitystä pohti myös KHO edellä mainituissa päätöksissä. Tuomiota ei pidetty olennaisena siksi, että siinä arvioitiin säännöstä, jolla ei puututtu vain puhtaasti keinotekoisiin järjestelyihin (toisin kuin kotimaisella veronkiertosäännöksellä, jota KHO päätöksessään sovelsi). KHO katsoi, ettei Lexel-tuomiossa muutettu tätä aiempaa linjaa.

Mutta onhan nähtävä, että EU-tuomioistuimen toteamus oli hyvin kategorinen: vaikka jokin olisi täysin keinotekoista, korkovähennyksiä saisi rajoittaa vain markkinaehtoiseen tasoon saakka. KHO rimpuili terävistä sanoista irti takaportin kautta: kun koko asiassa ylipäätään ei ollut kyse vastaavien säännösten arvioinnista, ehkä tällaiset huomiotkin on tarkoitettu ohjeeksi vain tuollaisiin tilanteisiin.

Lexel olisikin ehkä tuon päätöksen myötä jäänyt rauhaisaan haudan lepoon, ellei Alankomaiden Hoge Raad olisi ollut tulkinnoistaan KHO:ta epävarmempi ja päättänyt kysyä EU-tuomioistuimelta nimenomaisesti, tarkoittiko tuomioistuin todella sitä mitä sanoi. Hoge Raad kysyi (asiassa C-585/22) juuri sitä, minkä KHO takaportin kautta sivuutti: jos laina on syntynyt keinotekoisen järjestelyn seurauksena, mutta sen korko on itsenäisesti arvioiden markkinaehtoinen, voidaanko vähennyskelpoisuutta ylipäätään rajoittaa.

Julkisasiamies antoi asiaan hiljattain ratkaisuehdotuksensa. Ratkaisuehdotus sisältää keinotekoisuudesta hyvää ja kohtalaisen syvällistäkin analyyttistä pohdintaa, minkä toivoisi tarttuvan myös kansalliseen verotukseen. Nostan ratkaisuehdotuksesta esiin neljä huomiota.

Julkisasiamies katsoo, että Hoge Raadin tapaus koskee vain puhtaasti keinotekoisia järjestelyitä. Takaportti on siis KHO:lta tällä kertaa lukittu.
Julkisasiamies vieläpä selventää, että Hoge Raadin tapaus vastaa Lexeliä keinotekoisuutta koskevan kysymyksen osalta, vaikka Lexelissä säännös saattoi koskea myös muita kuin keinotekoisia järjestelyitä. Tämä siis tarkoittaa, että KHO:n ei olisi tullut jättää Lexelin merkitystä arvioimatta livahtamalla takaportista.
Julkisasiamies toteaa, ettei EU-tuomioistuimen Lexelissä keinotekoisuuden ja markkinaehtoisuuden suhteesta esittämä näkemys ollut mitenkään epämääräinen tai monitulkintainen. Tämä siis tarkoittaa ymmärtääkseni sitä, että KHO:n olisi tullut Lexelin merkityksen vuoksi päätyä ennakkopäätöksessään toiseen lopputulokseen, tai ainakin keksiä päätökselleen erilaiset perustelut.
Julkisasiamies ei kuitenkaan pidä Lexelissä esitettyä oikeana lopputuloksena, ja sen vuoksi esittää, mielestäni kohtalaisen huolellisin perusteluin, että EU-tuomioistuin nimenomaisesti muuttaisi sinänsä selkeää linjaansa.

Kyse on toistaiseksi vain julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksesta, eivätkä ne historiallisessa tarkastelussa ennusta erityisen tarkasti lopullisia tuomioita, saati niissä omaksuttuja perusteluita. Ollaan kuitenkin kieltämättä niin sanotusti jännän äärellä.

Kummitus nimeltä Lexel on toistaiseksi ainakin herkkien ja tunnollisten aistittavissa KHO:n remontin raikastamilla käytävillä – vähintäänkin EU-tuomioistuimen tulevaan tuomioon saakka.